”Haluan pistää vastaan ja kompensoida pahaa” – ukrainalaisnaisten pakomatka päättyi Saloon venäläisnaisen luokse

0
Irina Rantaniemi (keskellä) kertoo, että venäläiseen kulttuuriin kuuluu paljon enemmän halailua ja kosketuksia kuin suomalaiseen kulttuuriin. Viktoria Kyrychenko (vas.) ja Liudmyla Kyrychenko (oik.) kertovat olevansa kiitollisia kaikesta saamastaan avusta. Salolaiset ovat lahjoittaneet naisille esimerkiksi vaatteita. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Kuukausi sitten Viktoria Kyrychenko veti patjan vartalonsa päälle käydessään nukkumaan kerrostaloasunnossaan.

Kotikaupunkia pommitettiin, ja Kyrychenko pelkäsi katon putoavan hänen päälleen.

Päivä päivältä ja yö yöltä kävi selvemmäksi, ettei kotona ollut turvallista. Ukrainan toiseksi suurin kaupunki, puolentoista miljoonan asukkaan Harkova oli Venäjän heltymättömän tulituksen kohteena.

Kyrychenko ja hänen äitinsä Liudmyla Kyrychenko päättivät lähteä. Äidin omakotitalo Harkovan ulkopuolella jäi tyhjilleen. Kissa sai hoitopaikan naapurista.

Puutarhanhoidosta pitävän Liudmyla Kyrychenkon viinirypäleköynnökset ja kukkapenkit jäivät vastaanottamaan kevättä Ukrainassa, kun kaksikko veti reput selkäänsä.

Maasta pois lähteviä oli neuvottu välttämättämään isoja matkalaukkuja, koska junat olivat niin täysiä. Naisilla oli repuissaan vaihtoalusvaatteet, muutamia päällysvaatteita ja lääkkeet. Viktoria Kyrychenkon tarvitsemaa insuliinia riittäisi viikoksi.

Viktoria Kyrychenko (vas.) ja Liudmyla Kyrychenko (vas.) lähtivät pakomatkalle reput selässään. Kaikki muu jäi kotiin Ukrainaan. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Nyt äiti ja tytär istuvat salolaiskodin kahvipöydässä kertomassa tapahtumista Venäjän hyökkäyksen jälkeen.

Tulkkina toimii talon emäntä, Irina Rantaniemi. Hänen juurensa ovat Moskovassa, josta hän muutti Suomeen 1990-luvulla.

– Hän on enkelimme, sanoo Viktoria Kyrychenko.

Ukrainalaisnaisten ja Tupurissa asuvan Rantaniemen tiet eivät kohdanneet vain sattumalta, vaan taustalla oli päättäväistä toimintaa. Sodan alettua Rantaniemi ryhtyi ystäviensä kanssa operaatioon, jossa Ukrainasta lähteville pakolaisille ostettiin lentolippuja Varsovasta Helsinkiin.

Suomalaisten vapaaehtoisten järjestäessä asioita Kyrychenkot nousivat junaan Dneprin asemalla. Viktoria näyttää kännykästään kuvia aseman valtavasta väentungoksesta. Yhdessä kuvassa hänen äitinsä katsoo tyynenä suoraan kameraan.

– Halusin ottaa hänestä kuvan, koska en tiennyt selviäisikö hän matkasta.

Dneprin aseman ruuhkaa. Kuvan on ottanut Viktoria Kyrychenko, kun hän lähti äitinsä kanssa junalla kohti länttä.

Kyrychenkot eivät mahtuneet junaan, jonka kyytiin he yrittivät nousta. Seuraavalla vuorolla heitä onnisti. Neljän hengen hytissä oli 12 matkustajaa, yksi kissa ja yksi koira, kun juna kulki maan halki kohti lännessä olevaa Lvivin kaupunkia. Valot olivat pois päältä koko matkan. Juna käytti turvallisuuden lisäämiseksi kiertoreittiä, mikä venytti matkan keston yli vuorokauden mittaiseksi.

Lvivistä matka jatkui kohti Puolan rajaa. Heti rajalla apu tuli luokse: naiset saivat teetä ja voileipiä. Tämän jälkeen heidät ohjattiin yksityismajoitukseen, jossa naiset pääsivät suihkuun. Jääkaapissa oli ruokaa, ja pöydällä olevat kukat muistuttivat kansainvälisestä naistenpäivästä.

Pakomatkan päätepiste oli Helsinki-Vantaan lentokenttä. Ennen laskeutumista naiset näkivät lentokoneen ikkunasta maan, joka näytti aivan erilaiselta kuin tasaisten peltomaiden peittämä Ukraina.

– Miten paljon voi olla metsää? Se oli positiivinen järkytys, sanoo Viktoria Kyrychenko.

Ensimmäisen yönsä Suomessa naiset viettivät Vantaalla vastaanottokeskuksessa, josta heidän oli alun perin määrä jatkaa matkaa Mikkeliin toiseen vastaanottokeskukseen. Sen sijaan Irina Rantaniemi ajoi Fordillaan Vantaalle, ja naiset nousivat hänen kyytiinsä.

– He ovat sanoneet, että matka tuntui kuin olisi hypännyt sylistä syliin. Minä olin yksi siinä ketjussa. Näin sen heidän kasvoistaan, ettei mitään epäluottamusta ollut, sanoo Rantaniemi.

Tupurilaiskodissa jutellaan paljon. Viktoria Kyrychenko (vas.) ja hänen äitinsä Liudmyla Kyrychenko (keskellä) ovat Ukrainan Harkovasta, jossa venäjä on valtakieli. Irina Rantamäki (vas.) on kotoisin Moskovasta ja kertoo murre-eron olevan häilyvän pieni. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Yksi asia kuitenkin yllätti Kyrychenkot täydellisesti. He olivat saaneet matkallaan apua usealta venäjää puhuvalta suomalaiselta, mutta he olettivat ihmisten olevan taustaltaan ukrainalaisia.

Vasta Rantaniemen autossa selvisi, että apua antaneet olivat venäläisiä ja Salossa heidät majoittaisi venäläinen. Tilanne ei ollut kenellekään ongelma, mutta se näytti kuinka monimutkaisessa kudelmassa parhaillaan eletään.

– Meidän omat Moskovassa asuvat sukulaisemme eivät edes usko, että sotaa on, ja Suomessa tuntemattomat auttavat meitä, sanoo Viktoria Kyrychenko.

Irina Rantaniemelle venäläisyys on pysyvä identiteetti, josta hän myös haluaa pitää kiinni. Hän on sekä Suomen että Venäjän kansalainen. Hän arvioi, että venäläisyys ajaa häntä auttamaan entistä pontevammin.

– Haluan pistää vastaan ja kompensoida pahaa.

Rantaniemi sanoo auttavansa myös itsekkäistä syistä. Lentolippuprojektiin mukaan lähtiessään hän ei suunnitellut majoittavansa pakolaisia, mutta puhuttuaan puhelimessa Suomeen saapuneiden Kyrychenkojen kanssa hän ajatteli heti pitvänsä heistä ja päätyi kysymään heitä luokseen.

– Sodan alettua olin ahdistunut, mutta nyt on helpompaa fyysisesti ja psyykkisesti, sanoo Rantaniemi.

Ahdistuksen tilalle on tullut käytännön puuhia: paperiasioiden hoitoa, pankissa ja apteekissa käyntejä, kolmansien koronarokotteiden hakeminen. Naiset käyvät yhdessä lenkillä, pelaamassa sulkapalloa ja uimassa. Ruokailijoita on enemmän, ja pöytään katetaan venäläisen keittiön herkkuja: borssikeittoa, suolakurkkukeittoa, sienikeittoa ja talvisalaattia. Siihen tulee papuja, munaa, kurkkua, porkkanaa, perunaa ja majoneesia. Koska Rantaniemi käy päivisin töissä, vieraat kokkailevat pitkälti omin päin.

– He tekevät paljon ruokaa, Rantaniemi sanoo nauraen.

Yhteisen pöydän ääressä aterioi myös Rantaniemen puoliso. Hän ei osaa venäjää ja seurailee sivusta naiskolmikon menoa. Rantaniemien lapset ovat jo aikuisia ja asuvat Turussa. Markon vanhaa huonetta asuttaa nyt Viktoria ja Julian huonetta Liudmyla.

Vieraat puhuvat Rantaniemien kodista hoitolana. Sana viittaa neuvostoaikaiseen hoitolaperinteeseen, joka on edelleen voimissaan. Hoitoloissa vietetään viikko tai pari ja edistetään hyvinvointia kokonaisvaltaisesti.

Liudmyla Kyrychenko näyttää kirjaa, jonka avulla äiti ja tytär ovat aloittaneet opiskelemaan suomea. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Tupurissa on eletty kolme viikkoa uudenlaista arkea.

Sodan kestosta tai naisten mahdollisuuksista palata kotiinsa ei ole tietoa. Elämä kulkee päivä kerrallaan.

Muutama yllätysmomenttikin on koettu. Kyrychenkot eivät ole koskaan aiemmin juoneet hanavettä. Harkovassa kahvi ja teekin keitetään pulloveteen. Outoa on myös lumi ja kaiken yllä oleva hiljaisuus.

– Salossa ei ole ihmisiä eikä liikennettä, kiteyttää Viktoria Kyrychenko.

Eikä ilmahälytyksiä eikä pommeja. Kyrychenkot kertovat nukkuvansa yleensä hyvin. Toisinaan sota herättää aamuyön varhaisina tunteina, mutta uni tulee uudelleen.

– Iltaisin katsomme yhdessä jotain positiivista televisiosta. Avara luonto on lempiohjelmamme, sanoo Irina Rantaniemi.

Myös sotauutiset kuuluvat arkeen Salossa. Viktoria Kyrychenkon ainoa lapsi, 24-vuotias poika on tällä hetkellä Lvivissä. Hän kuljettaa tarvikkeita ja auttaa kadonneiden etsinnöissä. Kyrychenko näyttää puhelimestaan leveästi hymyilevän nuoren miehen kuvaa. Hän on rutkasti äitiään pidempi.

Läheisillä on kaikki hyvin, mutta kotiensa kohtalosta Kyrychenkot eivät tiedä. Harkova on kärsinyt valtavat tuhot.

Irina Rantaniemi kertoo, että Tupurissa on käyty pitkiä keskusteluja omistamisesta. Kun kylässä on kaksi naista, joiden koko omaisuus mahtuu reppuun, sellaiset keskustelut saavat syvyyttä.

– Kaikki voi mennä hetkessä. Se muistuttaa elämän tarkoituksesta ja siitä, ettei ihminen ole olemassa omistamista varten, sanoo Rantaniemi.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

– Se, että vieras ihminen voi halata sinua. Ihmisten väliset suhteet, lämpö ja rakkaus. Kaikki se välittäminen, mitä ei normaaleissa olosuhteissa huomaa, sanoo Viktoria Kyrychenko.

Viktoria Kyrychenko (vas.) ja Liudmyla Kyrychenko (oik.) kertovat olevansa varmoja siitä, että Ukraina voittaa sodan. Kyrychenkot ovat myös tyytyväisä maan presidentin Volodymyr Zelenskyin toimintaan. Molemmat kertovat äänestäneensä Zelenskyitä. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo