Kukko poikineen – Marjatta Järvisellä on 800 kukkoa, joista monella on hänelle erityinen merkitys

0
Paimiolainen Marjatta Järvinen tunnustautuu pääsiäisihmiseksi. 1970-luvulla hän hullaantui kukoista ja aloitti niiden keräilyn. Nämä kukkokannut hän on tuonut Kreikan saarelta Skiáthokselta. Kuvat: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Teini-ikäinen Marjatta rakasti selkeitä linjoja ja inhosi koriste-esineitä. Hän teki asian selväksi muun muassa äidilleen ja anopilleen.

– Sanoin, että minulle ei sitten tarvitse ostaa mitään pieniä kissoja ja koiria. En halunnut mitään tavaroita kaappien päälle. Kun kukkovillitys sitten räjähti, arvaa sainko kuulla tästä lausunnosta muutaman kerran, Marjatta Järvinen nauraa.

Paimiolaisella Marjatta Järvisellä on kotonaan noin 800 kukkoesinettä. Aktiivisimmin hän keräili niitä 1970–90-luvuilla. Nyt hän ei enää halua kasvattaa kokoelmaansa.

– Keräily hiipui, koska esineitä ei yksinkertaisesti enää mahdu mihinkään. Kymmenen vuotta sitten aloin sanoa ystäville, että älkää enää tuoko minulle kukkoja. Tuokaa jotain, mikä ei säily, eli o:n tilalle vaihdettiin a-kirjain: tuokaa kukkia. Kukkotuuliviirejä saa tosin edelleen tuoda, koska niitä voi pitää ulkona.

Kukko kuuluu myös pääsiäiskuvastoon, ja Järvinen tunnustaa olevansa pääsiäisihminen. Tänään on palmusunnuntai, minkä merkkinä Järvinen on tuonut olohuoneen pöydälle ikonin ja itse punotun pajunkissaseppeleen. Esillä on myös maalattuja pääsiäismunia sekä naapurin pojan tuomat virpomavitsat vuosien varrelta.

Kukot sen sijaan koristavat kotia vuoden ympäri.

Marjatta Järvisen kukkojen keräily alkoi vuonna 1971 puhtaasti sattumalta. Kaikki sai alkunsa siitä, kun perheen miesväki oli Turussa jouluostoksilla.

– Poikani Kari oli silloin 7-vuotias, ja hän bongasi Sylvi Salosen käsityöliikkeen ikkunassa kukkopillit. Hän ihastui niihin ja päätti, että äidille pitää ostaa sellaiset, Järvinen muistelee.

Ne olivan ns. Kyyrölän mallin mukaan tehtyjä kukkopillejä. Kirkasvärinen kaksikko on edelleen Järvisen kokoelmassa kunniapaikalla.

Tunnetuimmat suomalaiset kukkopillit ovat juuri Kyyrölän kukkopillejä. Alkuperäiset Kyyrölän kukkopillit tehtiin Karjalassa, Muolaan kunnan Kyyrölässä, 1900-luvun alkupuolella. 1970-luvulta lähtien niitä on valmistanut Hämeenlinnassa Kyyrölän Savi.

Järvisen kokoelmassa on myös alkuperäinen Kyyrölän kukkopilli 1930-luvulta, joka on hänelle erityisen arvokas. Pienikokoinen kukkopilli on ollut hänen miehensä Osmo Järvisen lapsuusajan lelu. Sitä kukkopillit alun perin olivatkin – lasten leluja – ennen kuin niistä sotien jälkeen tuli kirjahyllyjen koristeita.

– Mieheni on syntynyt vuonna 1935, ja siihen aikaan leluja ei saanut oikein mistään. Vain laukkuryssät kulkivat talosta taloon ja myivät kaikenlaista. Tällä kukkopillillä on leikitty paljon, ja siinä näkyvät vieläkin mieheni hampaanjäljet, Järvinen näyttää.

Kun Järvinen oli saanut ensimmäiset kukkopillinsä, syttyi keräilykipinä.

– Silloin aloin nähdä kukkoja joka paikassa, melkein ruokakaupassakin.

Niinpä hän alkoi ostaa niitä itselleen. Hän ei rajoittanut keräilyä pelkästään kukkopilleihin, vaan innostui kaikenlaisista kukkoaiheisista koriste-esineistä. Kukkofiguurien lisäksi häneltä löytyy kukkoaiheisia käyttöesineitä, kuten kannuja, lautasliinatelineitä, tuikkukuppeja, soittokelloja, munakuppeja ja muistilapputelineitä.

– En ole koskaan hakenut kukoilla mitään arvoa, vaan minulle ovat kelvanneet kaikki kukkoesineet. Suuri osa on tavallisia tusinakukkoja. Mutta on joukossa arvokkaampiakin, kuten Muranon lasikukko ja Oiva Toikan lasikukko, Järvinen mainitsee.

Kun kukkojen määrä alkoi kasvaa, aviomies nikkaroi niitä varten hyllyt keittiöön mittatilaustyönä.

Järvisen kukoista suurin osa on keittiössä, niitä varten tehdyillä hyllyillä. Moneen kukkoon liittyy jokin tarina.

Järvinen on matkustanut elämänsä aikana paljon kansainvälisten ystäviensä luona. Hän on käynyt esimerkiksi Venetsian Muranossa ja nähnyt itse, kuinka lasikukot siellä syntyvät. Etiopiassa hän osti paikallisen keraamikon valmistaman kukon tien varressa kaupustelleelta mummolta. Kreikan kansallismuseossa hän ihastui antiikin aikaiseen kukkoon.

– Ajattelin, että mahtaako tuosta olla tehty matkamuistoversiota. Ja minua onnisti, sillä olihan siitä. Se on täsmälleen samannäköinen kuin alkuperäinen, Järvinen kertoo ja esittelee hiekanvaaleaa savikukkoa, jonka toi Ateenasta 1970-luvulla.

Veikeä ilme on amerikkalaisesta romukaupasta ostetulla kukolla, jonka toinen jalka on poikki.

– Myyjä kysyi, että haluanko todella ostaa sen, sillähän on jalka poikki. Minä sanoin, että siksi sen juuri haluankin. Tänne saavat tulla jalkapuoletkin.

Moni kukko on lennähtänyt Järvisen kotiin myös lahjana. Vuosikymmenien ajan ystävien oli helppoa keksiä Järviselle merkkipäivälahja, sillä kukko oli aina varma valinta.

Joskus ystävät ovat tuoneet hänelle kukkoja ulkomaan matkoilta.

– Tämän mustavalkoisen kukon työtoverini toi minulle Meksikosta. Sen jälkeen hän kyllä sanoi, että se oli viimeinen kukko, jonka hän tuo. Hän oli näet istunut koko matkan lentokoneessa kukko sylissä. Hän ei ollut uskaltanut laittaa sitä laukkuun, ettei sen kaula katkeaisi, Järvinen naurahtaa.

Kokoelman suurimman esineen toi Järvisen ystävä Tukholmasta.

– Hän soitti minulle, että kuule, täällä on hirvittävän kokoinen kukko sinulle, tuonko? Tämä Taalainmaan kukko maksoi silloin 200 markkaa, Järvinen kertoo.

Järvistä kiehtoo myös kukkoihin liittyvä kulttuurihistoria. Kirkkojen katoilla voi nähdä kukkoja, jotka viittaavat Raamattuun: Pietari kielsi Jeesuksen kolmasti ennen kuin kukko lauloi. Suomessa tunnetaan myös aapiskukko, kunnian kukko sekä pääsiäisyönä muniva pääsiäiskukko.

– Ja punainen kukko, jolla tarkoitetaan tulipaloa, Järvinen muistuttaa.

Monissa maissa kukolla on erityinen merkitys.

– Esimerkiksi Unkarissa kukko on vapauden symboli, Ranskassa Gallian kukko on kansallissymboli, ja Portugalissa kukko on kansalliseläin, Järvinen kertoo ja näyttää riemunkirjavaa Portugalin savikukkoa.

Järvisen kukkoja on nähty vuosien varrella hieman myös näyttelyissä. Niitä on ollut esillä Paimion seurakuntatalolla sekä koulukeskuksessa, missä Järvinen työskenteli aikoinaan kouluterveydenhoitajana. Kerran kukkoja pyydettiin näyttelyyn jopa Helsingin Postimuseoon.

Kun ikää on alkanut karttua, Marjatta Järvinen on alkanut miettiä, mitä kukoille tapahtuu hänen jälkeensä. Pihakirpputori ja huutokauppakin ovat käyneet mielessä. Ennen kaikkea Järvinen haluaisi kukoille hyvän kodin.

– Uskon, että asioilla on tapana järjestyä, hän sanoo luottavaisesti.