Heikompi seura olisi ollut paniikissa, mutta Vilpas tuntee myrskyt

0
Vilppaan Trey Niemi, Juho Nenonen, Bryan Griffin, Jeremiah Wood ja Roope Ahonen joutuivat pettymään keskiviikkona. Mutta isossa kuvassa hopea oli voitettu mitali. (Kuva: Lehtikuva/Ville Vuorinen)

Jos hallitseva mestari häviää kauden viimeisen ottelun ja käteen lyödään hopeinen lätkä, se on arviolta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä valtava pettymys.

Kauden 2021–2022 Vilpas kuuluu siihen poikkeusdesiiliin.

Ennen kauden alkua marssijärjestys oli selkeä: seitsemän laatupelaajaa hankkinut Karhubasket oli ykkössuosikki, Petteri Koposen Seagulls kakkossuosikki ja Vilpas ainoa, jolla on realistinen mahdollisuus lyödä kiila suosikkien väliin. Paikoin huikea Karhu oli lopulta odotettuakin parempi, Seagulls odotettua huonompi ja Vilpas pääsi luikahtamaan kaksikon väliin.

Lopputulos ei ole siis yllättävä. Mutta kun ottaa huomioon sen, mitä kuluneiden yhdeksän kuukauden – puhumattakaan kahden ja puolen vuoden – aikana on tapahtunut, ei Vilppaan kautta voi pitää muuta kuin menestystarinana.

Nykyisen sijoitusbuumin aikana yhä useampi valistunut kansalainen tietää mikä on volatiliteetti eli tuoton keskihajonta. Koripalloon siirrettynä Vilppaan volatiliteetti oli kauden aikana Korisliigan ylivoimaisesti suurin.

Marraskuussa Vilpas voitti yhden viidestä, joulukuussa kaikki neljä, selvisi ylempään jatkosarjaan Kouvojen avustuksella ja oli poikkeuksellisen loukkaantumissuman aikana helmi-maaliskuussa Korisliigan paras joukkue. Pudotuspeleissä Vilpas romahti kertaalleen niin Pyrintöä kuin Katajaa vastaan. Yhdenkään ylösheiton aikana ei ollut minkään sortin varmuutta siitä, mitä seuraavilta 40 minuutilta voi odottaa.

Samaan aikaan Vilppaan kolmatta kautta kuihtuneen kassan pohja pilkotti, kun koriskansa ei palannutkaan odotetulla joukolla katsomoon ja omikronvariantti pakotti katkaisemaan kauden. Kaiken huipuksi keskellä pahinta paikkaa Korisliigan paras seurajohtaja Marko Vihiniemi vaihtoi uusiin haasteisiin ja Vilppaan organisaatio jäi ilman johtajaa ja kasvoja.

Kun peli kulkee, kansa viihtyy ja sponsorit haluavat olla mukana menestystarinassa. Mutta kun peli ei kulje, kansa ei viihdy ja sponsorit empivät – vasta siinä vaiheessa mitataan urheiluorganisaation todelliset kyvyt ja menestyksen vuosina rakennettujen pohjien kestävyys.

Heikompi, hätäisempi ja hatarampi seura olisi saattanut panikoida, mutta Vilppaan Viikinkipurren myrskykestävyys kehittyi jo 2010-luvun Salon massatyöttömyyden ja vaikeiden liigakausien aikana niin kovaksi, ettei äyskäriä tarvinnut etsiä. Mikään variantti ei lyönyt purren keulaan reikää, puhumattakaan epäonnistuneesta takamieshankinnasta.

Eikä päävalmentaja Sami Toiviainen panikoinut tänäkään keväänä, vaan pystyi kehittämään monipuolisen mutta epätasapainoisen miehistönsä pelaamisen niin korkeatasoiseksi, että ainoastaan Korisliigan historian top3-joukkue Karhu pystyi sen voittamaan.

Toki Vilpas sai Kouvojen lisäksi apuja uudesta sarjajärjestelmästä sekä pudotuspelikaaviosta, mutta kukaan ei voi perustellusti väittää, etteikö Vilpas olisi ollut liigakauden toiseksi paras joukkue.

Lopulta finaalipaikka, noin 4 000 ”ylimääräistä” myytyä pääsylippua (ja kaljatuoppia) sekä opetus- ja kulttuuriministeriön odotettua suurempi koronatuki (110 019 euroa) varmistivat sen, että Vilpas pääsee rakentamaan tulevia kausia normaaleista lähtökohdista.

Tarkemmin sanottuna: normaaleista, mutta yllättävistä lähtökohdista. Niistä seura kertoo enemmän ensi viikolla.

Korisliigan huipulta Vilpas ei lähde näköjään kulumallakaan.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments