Pääsin pikkupoikana katsomaan jalkapallo-otteluita ensimmäisiä kertoja Kiskossa 1980-luvun loppupuolella.
Lipunmyyntiä kuin sen paremmin katsomoitakaan ei peleissä ollut. Pyöräilin kentän laidalle, ja matalaan metalliaitaan nojaten seurasin peliä, jossa riitti yllättäviä tapahtumia, runsaasti maaleja ja silloin tällöin tunteiden kuohuntaa. Äijät huusivat päät punaisina, ja ajattelin seuraavani jotain tärkeääkin tapahtumaa.
Toijan kentällä pelattiin silloin Kuntasarjaa, jossa Kiskon kanssa paremmuudesta kilpailivat muiden muassa ainakin Pertteli, Muurla, Suomusjärvi, Kiikala ja Kuusjoki. Halikolla ja Perniölläkin taisi olla joukkueet. Vuonna 2009 tapahtuneen Salon seudun kuntaliitoksen jälkeen entinen Kuntasarja on tunnettu nimellä Salon Mestaruussarja.
Kuntasarjan pelaajat olivat putkimiehiä, kirvesmiehiä, maatalousyrittäjiä, opiskelijoita ja mitä tahansa muuta paitsi ammattimaisia urheilijoita, mutta se ei pienimmissäkään määrin vähentänyt lajin lumoa.
Meitä katsojia ei tainnut koskaan olla kolmeakymmentä enempää, mutta jälkikäteen ajatellen sekin on harrastesarjaan ihan mukavasti porukkaa.
Vajavaisella lapsen ymmärrykselläni maailmasta en osannut kovin hyvin erottaa toisistaan kiskolaisia putkimiehiä ja vaikkapa englantilaisia ja argentiinalaisia maailmanluokan tähtiä, joita katsoin televisiosta EM- ja MM-kisoissa.
Minulle kiskolainen kultakenkä Ilkka Maisala ja Argentiinan Diego Maradona edustivat jokseenkin samaa asiaa.
16-vuotiaana ja hyvin vaatimattomalla pelailutaustalla menin itse mukaan kuntasarjajoukkueen harjoituksiin, joissa ei koskaan tehty mitään muuta kuin pelattiin, eikä valmentamisesta voinut parhaalla tahdollakaan puhua.
Pyörin joukkueen mukana kaksi kautta, mutta varsinaisissa sarjaotteluissa peliminuutteja kertyi yhteensä hädin tuskin kymmentäkään. Enkä ihmettele yhtään. Olin tosi huono pelaaja. Ei ollut taitoa, yritystä eikä missään nimessä tarpeeksi harjoittelua. Futis ei tuntunut hauskalta, kun peli ei sujunut. En pystynyt nauttimaan lajista, ja palasin vaihtopenkiltä takaisin katsojaksi.
Yhden ainoan kerran onnistuin harjoituspelin kulmapotkussa. Sattuman kaupalla kärkkärini osui palloon siten, että se leijaili juuri sopivalla korkeudella pisimmän pelaajamme päähän, ja jatkoi siitä matkaansa maaliin. Sen jälkeen halusin aina antaa kulmapotkut ja yritin osua palloon uudelleen samalla lailla, mutta se ei enää ikinä onnistunut.
Tietenkään ei, koska en sitä koskaan pelien ulkopuolella harjoitellut.
Tänä kesänä vien päiväkoti-ikäisen poikani nyt toista kesää perätysten jalkapallokerhoon, jonka yhdeksi vetäjäksi olen lupautunut. Asumme maaseudulla, ja on oltava kiitollinen siitä, että hänen ikäisilleen ylipäätään on jotakin jalkapallotoimintaa.
Jalkapalloinnostuksen liekki palaa hänessä roihuten, ja sitä on isänä ihana katsella. Ei hän vielä viitsi muiden pelaamista katsella, mutta jaksaa harjoitella uskomattoman kauan vasemman jalan vetoaan, jota hän itse kutsuu ”tykkipotkuksi”.
En ole isä, joka yrittää elää omaa pieleen mennyttä jalkapallounelmaansa nyt uudelleen lapsensa kautta. Sen sijaan olen onnellinen, jos hän ajattelee jalkapallon olevan kiva harrastus.
Ja ehkä hän joskus oivaltaa, että mitä enemmän harjoittelee, sitä paremmin pelit sujuvat ja sitä hauskempaa jalkapallo on.
Jukka Vuorio
Kirjoittaja on Seuran toimittaja ja suomalaisen jalkapallon rakastaja.
Salon Mestaruussarja alkaa helatorstaina Kuusjoella ja Muurlassa
