Ryytimaalla kylvetään siemenet ja ratkotaan samalla kasvivuorottelun palapeliä

0
Porkkanan kylvössä pikkutarkkuus on valttia. Turhan tiheä kylvös tietää myöhemmin työlästä harventamista. Kuvat: SSS/Santeri Iltanen

Siementen ropina kouraan tuo saman tunteen kuin maalausremontissa, kun vihdoin saa tarttua sutiin pitkällisten pohjatöiden ja suojateippausten jälkeen. Kasvimaalla itse asiaan päästään rikkakasvien perkuun, kalkin, lannan ja kompostin levittämisen sekä maan möyhentämisen jälkeen. Tänä vuonna maahan sekoitettiin vielä reilu kuutio hiekkaa jäykimmän saven pehmentämiseksi.

Ensimmäiseksi kylvän salaatit, seuraavaksi perunat, sipulit ja juurekset. Pavut ja muut kylmänarat saavat aina odottaa riittävän lämpimiä ilmoja. Tänä keväänä kylmää on kestänyt tavallista pitempään, ja oikeaa kylvöaikaa on saanut kärsivällisesti odotella. Hoppuilu ei hyödytä, sillä liian kylmässä maassa siemenet eivät idä ja voivat jopa mädäntyä.

Ruusupavusta kasvaa syötävä koristekasvi.

Maan lämpeneminen on tapauskohtaista, kevyet hiekka- ja multamaat lämpenevät savea nopeammin. Myös auringon suunta ja paikan suojaisuus vaikuttavat sopivaan kylvöaikaan. Peittämällä kylvökset kasvuharsolla itäminen nopeutuu, kun kosteus pysyy tasaisena ja siemenet makaavat kuin lämpimän peiton alla.

Kasvien keskinäistä paikkaa pitäisi vaihtaa vuosittain tautien ja tuholaisten torjumiseksi, eli harjoittaa kasvivuorottelua tietyssä järjestyksessä. Oppaissa neuvotaan jakamaan kasvimaa neljään lohkoon ja kasvit samoin neljään ryhmään, joita sitten kierrätetään vuosittain lohkolta toiselle. Helppoa tietysti, jos jokainen kasviryhmä on yhtä suuri.

Entä kun haluan viljellä enemmän papuja tai vähemmän sipulia, toisin sanoen vaihdella kasvien määrää oletetun tarpeen mukaan? Silloin oikeaoppisesta kasvivuorottelusta tulee suorastaan tasogeometriaa tai usean muuttujan funktio, jotka eivät ole minun heiniäni. Sitä paitsi haluan sijoitella kasvit sekä visuaalisesti että sujuvan kastelun ja muun kulkemisen mukaan järkevästi. Kesäkukkien paikka on aina silmäin alla eikä missään takavasemmalla.

On siis koottava palapeliä ilman mallia, aloitettava jostakin laidasta kasvilla, joka viimeksi kasvoi toisaalla. On mietittävä, mitkä ”kasvipalaset” sopivat vierekkäin ja toivottava, että maa menisi mukavasti tasan. Toisaalta jakojäännöksen tai useamman voi täyttää jollakin heräteostoksella tai tähteeksi jääneillä siemenillä, sillä harrastelijan palstalla saa olla taiteellista twistiä ja luovaa epäjärjestystä.

Sipuli pitää puuntuhkasta.

Valmiiksi saatu kasvimaa on kuin elävää ite-taidetta, josta ei saa silmiään irti. Se kutsuu iltaisin tervehtimään uutta kasvua, osallistumaan sen jatkuvaan kehitykseen ja lopulta nauttimaan työn hedelmistä, muotopuolistakin. Ryytimaataan voi samalla katsella kuten modernia videotaidetta: Autiudesta versoo esiin erilaisia kasveja venyen korkeutta, leveyttä ja syvyyttä täyttäen lopulta koko tilan, kunnes joku tulee ja korjaa rivi kerrallaan kaiken pois. Tuokio talven pimeää – ja filmi alkaa taas alusta.

Ryytimaan reunalla -sarja seuraa Salon Seudun Sanomien valokuvaajan viljelypalstan kasvukautta.