”Toivoimme vain, että henki säilyisi” – Natalia Hrechykhina pakeni lapsineen Ukrainasta Suomeen

0
Ukrainalainen Natalia Hrechykhina (oik.) asuu nyt kahden poikansa kanssa Somerolla. Perhe jakaa kerrostalohuoneiston kahden muun perheen kanssa. Johanna Ahlberg työskentelee vastaanottokeskuksessa ohjaajana. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Ukrainalainen opettaja Natalia Hrechykhina pakeni kotimaastaan 18- ja 9-vuotiaiden poikiensa kanssa, kun sotaa oli käyty 42 päivää. Aviomies jäi puolustamaan Ukrainaa.

Perhe saapui Suomeen huhtikuun toisena sunnuntaina ja Somerolle neljä päivää myöhemmin. Nyt he jakavat kahden muun perheen kanssa viiden huoneen ja keittiön kerrostaloasunnon Evertintiellä, josta vastaanottokeskus on hankkinut kolmisenkymmentä huoneistoa.

Asunnon kalustus on pitkälti somerolaisten lahjoittamaa, vaikka vastaanottokeskuksen puolesta asunnossa olivat sängyt, ruokapöytä, tuolit, kupit ja ruokailuvälineet.

– Avustuksina olemme saaneet osan kattolampuista, pöytälamput, verhot ja taulut, Hrechykhina kertoo ja toteaa, ettei odottanut ihmeitä.

– Kun lähdimme sotaa pakoon, toivoimme vain, että henki säilyisi.

Venäjä miehitti 30 kilometriä sen rajalta sijaitsevan Ruski Tyshkyn pikkukaupungin heti sodan ensimmäisinä päivinä. Natalia Hrechykhina sanoo tunnelman olleen epätodellinen.

– Ensin emme tajunneet, kenen asevoimia kaupungissamme on. Sähköt menivät heti ja sitten loppuivat puhelinyhteydet. Monilla oli sähkölämmitys, joten asukkaille tuli kylmä. Kaasu oli käytössä, ja liedellä pystyi tekemään ruokaa.

Naapuruston generaattori oli käynnissä niin kauan kunnes bensiini loppui. Kaupat sulkivat ovensa, eikä kukaan ollut ymmärtänyt hankkia kotivaraa. Vähitellen ihmiset alkoivat organisoitua ja vaativat sotilailta ruokaa.

– Kaupungissamme on paljon pientä teollisuutta, joka seisahtui sähköjen mentyä. Sotilaat antoivat luvan hakea lihanjalostamolta syväjäädytettyä lihaa. Venäjältä tuli humanitääristä apua yhden kerran sinä aikana, jonka hyökkäyksen alettua siellä olin.

Venäläiset sotilaat ottivat kunnanjohtajan kiinni, koska tämä ei suostunut yhteistyöhön. Hrechykhina asui opettajien kerrostalossa, josta sotilaat tulivat hakemaan alueen paperikarttoja.

– Totesimme, ettemme enää opeta paperikartoista. He vaativat myös kuvia Ukrainan sotapäälliköistä tunnistaakseen nämä. He luulivat, että lapsia oli opetettu palvomaan heitä.

Jostain sotilaat saivat nimilistat ukrainalaisista sotilaista ja alkoivat ottaa heitä kiinni.

– Meillä kävi tuuri, koska aviomiestäni ei oltu vielä kirjattu kotikaupungin väestörekisteriin eikä siihen asuntoon, jossa asuimme.

Hrechykhina meni naimisiin neljä kuukautta ennen sodan alkua. Ukrainan palkka-armeijassa työskennellyt mies oli irtisanoutunut ja päättänyt siirtyä muihin töihin.

Johanna Ahlbergin (vas.) ja Natalia Hrechykhinan yhteinen kieli on venäjä. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Natalia Hrechykhinan kotitalossa oli hyvä väestönsuoja, jonne tuli ihmisiä muualtakin.

– Miehelläni oli armeijassa johtamaan tottuneena suuri rooli siinä, että kaikki pysyivät rauhallisina väestönsuojassa.

Miehet nukkuivat yöt asunnoissa, jotta kellariin jäi tilaa naisille, lapsille ja vanhuksille.

– Lapsia päästettiin ulos viideksi minuutiksi kerrallaan. Yksi pikkutyttö ehti ulkoilemaan päästyään kirjoittaa seinään HALUAN ELÄÄ ennen kuin kuoli venäläisten pommitukseen.

Hrechykhina muistuttaa, että sota olisi voitu käydä kaukana asutuksesta, mutta venäläiset toivat sen heti kaupunkeihin, ampuivat talojen läpi ja ovat nyt alkaneet käyttää myös fosforiaseita.

Ukrainan joukot vapauttivat Hrechykhinan kotikaupungin 7. toukokuuta, jolloin aviomies pääsi Harkovaan ilmoittautumaan Ukrainan asevoimiin. Sitä ennen hän oli pitänyt matalaa profiilia, ettei joudu venäläisten sotavangiksi.

– Jos olisi ollut hajua tulevasta, hän ei olisi alunperinkään irtisanoutunut. Jotkut tiesivät asiasta hyvissä ajoin, koska liikehdintä pois maasta alkoi aiemmin.

Hrechykhina uskoi viimeiseen asti, ettei mitään tapahdu ja sanoi samoin käyneen Itä-Ukrainan Krimillä: sikäläiset eivät olleet uskoa todeksi, kun Venäjä hyökkäsi vuonna 2014. Hrechykhina sanoo, ettei Ukrainan sotakalusto ole järin hyvää, koska parhaat on käytetty Donbassissa, jossa on jo pitkään puolustauduttu vastaan.

Joukkopako Natalia Hrechykhinan kotikaupungista alkoi noin kymmenen päivän päästä Venäjän hyökkäyksestä. Kaikki, joilla oli auto, lähtivät yön selkään. Kaupungissa on enää noin 500 ihmistä.

Hrechykhina ajatteli pitkään, ettei lähde maasta, mutta pienempi poika alkoi pelätä liikaa. Venäjän kautta pakeneminen oli ainut vaihtoehto.

– Ne, jotka pakenivat kohti Harkovaa, joutuivat tykin ruoaksi. Oli pelottavaa tuntea sotakaluston voima ja nähdä ohjusten lentävän.

Järkyttävää oli myös Venäjän eliittijoukon sotilaiden tunkeutuminen Hrechykhinan kotiin etsimään natsimerkkejä.

Natalia Hrechykhina ei osaa vielä sanoa, jääkö hän Suomeen. – Ensin pitäisi saada tietää, onko minusta täällä hyötyä. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Naapurin autosta luvattiin ensin vain kaksi paikkaa, joten Hrechykhina aikoi lähettää poikansa turvaan.

– Isompi poika sanoi, etteivät he lähde ilman minua. Sitten kolmaskin paikka vapautui ja aviomieheni sanoi, että nyt lähdette.

Sekä Hrechykhinan oma isä että hänen poikiensa isä ovat venäläisiä, joten sukulaiset Pietarissa auttoivat ja majoittivat.

– He eivät ymmärtäneet, miksemme jääneet Venäjälle.

Kaikki venäläiset eivät edelleenkään usko sotatoimia tosiksi, vaikka jokainen pääsee halutessaan myös oikean tiedon lähteille.

– Ihminen itse valitsee, mihin uskoo.

Natalia Hrechykhina ja pojat matkasivat Venäjältä Viron Narvaan.

– Siellä pikkupoika sanoi, että nyt olemme vapaita, mutta jatketaan Suomeen, koska se on kauempana Venäjästä.

Hrechykhina tiesi, että tuttavia oli päätynyt vastaanottokeskukseen Kotkaan, mutta Suomen itäraja arvelutti.

– Sanoin pojilleni, että katsotaan, minne kohtalo vie.

Nuorempi poika alkoi käydä Somerolla koulua, joka on hänen mielestään paras kaikista. Vanhempi poika jatkaa verkossa opiskeluaan Harkovan yliopiston toisella vuosikurssilla.

– Vielä emme ole luopuneet toivosta päästä palaamaan kotiin, mutta lapsilleni siellä tuskin on tulevaisuutta. Kotikaupunkimme on palasina, ja sen jälleenrakentamiseen menee vuosikausia.

Englanninkielenopettajana ja yhdeksännen luokan luokanvalvojana työskennelleellä Natalialla Hrechykhinalla on ollut suuri huoli oppilaistaan. Hän on koko kevään tehnyt verkossa töitä saadakseen 27 oppilaalleen päättötodistukset. Heitä on Suomessa, Puolassa, Latviassa, Liettuassa, Virossa, Saksassa ja Irlannissa. Viisi jäi perheensä kanssa Harkovaan.

Someron sivistysjohtaja tapaa 8. kesäkuuta paikkakunnalle saapuneet ukrainalaiset opettajat.

– Haluaisin olla hyödyksi ja tehdä töitä, kuten varmasti 80 prosenttia tänne tulleista ukrainalaisista, Hrechykhina sanoo ja huomauttaa ymmärtävänsä ukrainalaisten pakolaisten olevan taakka Suomelle taloudellisesti ja muutenkin.

Hän on alkanut opetella suomea, vaikkei tiedä, onko hänen tulevaisuutensa Suomessa.

Hrechykhina on 18-vuotiaasta tehnyt töitä muiden eteen.

– On vaikeaa olla nyt se, jota autetaan.

Natalia Hrechykhina kasvattaa kerrostalon parvekkeella yrttejä. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Someron vastaanottokeskuksessa ohjaajana työskentelevä tammelalainen Johanna Ahlberg syntyi Venäjältä. Hän muutti äitinsä kanssa isänsä luokse Suomeen kolmevuotiaana.

– Kaikki ystäväni Pietarissa ovat tietoisia siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu, hän toteaa.

Myös Natalia Hrechykhina arvelee venäläisten sukulaistensakin tajuavan asioiden oikean laidan ja häpeävän Venäjän toimia.

– He pesevät omaatuntoaan auttamalla rahallisesti, jotta ei tarvitse miettiä asiaa.

– Venäjällä on alkanut ihmisten järjestäytyminen ja protestointi sotatoimia vastaan, mutta asioista puhutaan yhä hiljaa. Venäläisissä on syvällä trauma valtiota vastaan toimimisesta, Ahlberg tietää.

Hrechykhina painottaa, ettei Ukrainassa ole kielikiistaa eikä venäjänkielisten sortoa.

– Kouluissa ukrainaa opetetaan äidinkielenä ja venäjää toisena. Monet venäläiset ja ukrainalaiset ovat sukulaisia keskenään, mutta nyt omat sotivat omiaan vastaan.

Ukrainalaiset eivät aiemmin ajatelleet saavansa apua Euroopasta.

– Emme ole kokeneet kuuluvamme Eurooppaan. Ukraina on aina tehnyt yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta nyt kaikki on toisin.

Suomen, Ukrainan ja Venäjän uutisia seuraava Hrechykhina tuntee olevansa turvassa.

– Venäjän armeijalla on kädet täynnä Ukrainaa, ja se on menettänyt paljon sotakalustoaan.

Hrechykhinan aviomiehen lisäksi Ukrainaan jäivät hänen vanhempansa, isoäiti, sisko ja tämän parikuinen vauva.

– Isoäiti on niin vanha, ettei voi lähteä kauas. He ovat löytäneet Tšerkasyn alueelta huoneen, jossa nyt asuvat.

Johanna Ahlberg ja Natalia Hrechykhina tietävät, että halutessaan venäläiset pääsevät myös oikean tiedon lähteille eikä näiden tarvitse uskoa ”valtion totuutta” Ukrainan sodasta. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Kansan palvelija yllätti

Suositun ukrainalaisen televisiosarja Kansan palvelijan mukaan nimetyn puolueen perustanut Volodymyr Zelenskyi valittiin Ukrainan presidentiksi keväällä 2019.

– Vaihtoehtoa ei ollut, sillä Petro Porošenkosta haluttiin eroon. Presidenttiä näytelleen Zelenskyin valinta oli iso vitsi, mutta nyt tilanne muuttunut, Ukrainasta Suomeen sotaa paennut Natalia Hrechykhina toteaa.

Hän huomauttaa juristinkoulutuksen saaneen Zelenskyin ottaneen taloudellisestikin valtavan riskin asettuessaan presidenttiehdokkaaksi hyväpalkkaisesta näyttelijäntyöstään. Presidenttikausi ei ole ollut helppo: jo sen alettua Venäjä soti Itä-Ukrainassa, tuli korona ja sitten sota laajeni koko Ukrainaan.

Hrechykhina sanoo, että ukrainalaiset eivät ole koskaan olleet tyytyväisiä presidenttiinsä, eikä politiikka kuulu kouluopetukseen.

Itsekin monesti vaalivirkailijana toiminut Hrechykhina vakuuttaa Ukrainan äänestysjärjestelmän toimivan. Hän ei usko vilppiä tehdyn silloinkaan, kun presidentiksi valittiin Viktor Janukovytš, joka myöhemmin tuomittiin maanpetoksesta ja vihollisen avustamisesta:

– ​Ukrainalaiset äänestivät hänet.