VESA JAAKOLA. Epävakaassa maailmassa kansojen merkittävin perustarve on turvallisuus, etenkin ulkoinen. Väkivaltaa kaihtamaton valtio voi yrittää hävittää pienemmän naapurinsa. Tuorein esimerkki tästä on Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa.
Muutamat valtiofilosofit näkevät ensimmäisten valtioiden syntyneenkin turvallisuustarpeista. Ne eivät ole vähentyneet, vaikka väkivallan käyttöä valtiosuhteissa on yritetty rajoittaa säädöksin ja estää sopimuksin jo vuosisatojen ajan.
Lähes kaikilla valtioilla on aseelliset puolustusvoimat turvallisuustarpeisiinsa. Niillä ne vahvistavat ja varmistavat turvallisuuttaan yksin tai liittoutumalla toisten valtioiden kanssa. Suomi ja Ruotsi ovat olleet kauan liittoutumattomia, Ruotsi vuodesta 1809 ja Suomi vuodesta 1944 lähtien. Äskettäin ne päättivät hakeutua Naton, transatlanttisen puolustusliiton jäseniksi.
Nato on 72-vuotisella historiallaan ollut maailmanhistorian laajin ja tehokkain puolustusliitto. Yhteenkään sen 30 jäsenmaasta valtiotason vihollinen ei ole uskaltanut koskaan hyökätä.
Naton vaikuttavimpana pelotteena on sen perussopimuksen 5. artikla: hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan olisi hyökkäys koko liittokuntaa vastaan. Se ryhtyisi torjumaan hyökkäystä yhteisvoimin. Ne ovat suuret, suurimpina Yhdysvaltain asevoimat.
Pelotesyystä viidettä artiklaa ei ole tarvittu testata kertaakaan valtioiden välisissä selkkauksissa. Sitä aktivoitiin kerran islamististen terroristien hyökättyä lentokonein Yhdysvaltain kohteisiin syyskuussa 2001.
Naton 5. artikla on yhä maailman vahvin turvallisuustakuu järjestön jäsenvaltioille. Kun sitä ei ole käytännössä testattu, voiko siihenkään täysin luottaa?
Ennen Natoa jo vuosisatojen ajan valtiot olivat tehneet keskenään puolustusliittoja, kahden- tai monenkeskisiä. Niihin sisällytettiin erilaisia turvallisuustakuita. Useimmat niistä olivat lyhytaikaisia, kestivät vain pari vuosikymmentä, muutamat hajosivat sotien melskeissä nopeamminkin. Niistä yksikään ei ollut Naton veroinen, niin laaja, tehokas ja luotettava.
Vanhoista liitoista monet olivat hyökkäämättömyyssopimuksia. Niissä osapuolet lupasivat pidättäytyä hyökkäämästä sopimuskumppania vastaan. Suomi teki sellaisen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1932. Seitsemän vuotta myöhemmin 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen valloitusaikein.
Samana vuonna Neuvostoliitto teki hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa. Se mitätöityi vain kaksi vuotta myöhemmin, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon.
Tällaisilla sopimuksilla ei taattu kummankaan osapuolen turvallisuutta, vaan petollinen kumppani osti aikaa valmistellakseen tulevaa hyökkäystä. Lupaus olla hyökkäämättä petettiin.
Suomen Nato-hankkeessakin on tarpeen erottaa lupaukset ja takuut toisistaan. Lupaukset eivät ole tässäkään niin luotettavia kuin takuut.
Meille on kyllä luvattu tukea ja turvaa jo jäsenhakemuksemme prosessoinnissa, mutta vasta Naton jäsenenä olemme paremmassa turvassa.
Kirjoittaja on emeritusdiplomaatti.
