Klassikkoromaani taipuu myös musiikkinäytelmäksi – Vuohensaaren kesäteatterin Liian paksu perhoseksi liittää tragikomediaan onnistuneesti suomipopin helmiä

0
Hyväntekeväisyysnäytöksessä nähdään näytelmä Liian paksu perhoseksi. Siinä päättäväistä kauppa-apulaista Kaisua näyttelee Helmi Oja (vas.) ja häneen rakastuvaa kauppiasta Jerry Sarlin. Kauppiaan harhaista äitiä tulkitsee Marjukka Paajolahti-Halme. Kuva: Frans Rinne

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi. Salon Teatterin Vuohensaaren kesäteatterin ensi-ilta 2.7. Dramatisointi, musiikkidramaturgia ja ohjaus: Janne Jämsä. Laulujen ja musiikin sovitus: Pasi Ketola. Laulujen harjoitus: Roope Pelo. Koreografia: Marko Carlsson. Puvustus: Marjo Haapasalo. Maskeeraus: Sarianna Sormunen. Lavastus: Niina Suvitie. Näyttelijät: Helmi Oja, Satu Dahlberg, Juuso Kallio, Jerry Sarlin, Marjukka Paajolahti-Halme, Tuuli-Maija Jaarinen, Elviira Väyrynen, Saku Nikkanen, Juuso Kallio, Mika Virtanen, Eero Maunu, Nora Koivunen, Veera Kärpijoki, Senja Poikonen.

Tragedia ja komedia, käytännönläheisemmin itku ja nauru, ovat niin läheisiä sukulaisia toisilleen, että niiden erottaminen paljaalla silmällä on joskus mahdotonta.

Ilmeisimmissä muodoissaan ne tietysti näyttävät toistensa vastakohdilta, mutta Sisko Istanmäen kaltaisen, elämän pieniä finessejä ymmärtävän kirjailijan käsissä traagisuus ja komiikka limittyvät toisiinsa niin että saumakohdat sulavat ja lukija jää lopuksi lähinnä arvuuttelemaan omia tunnetilojaan.

Istanmäen kaunokirjallinen tuotanto on kapea ja sen ylivoimaisesti tunnetuin teos on vuonna 1995 ilmestynyt Liian paksu perhoseksi. Ja vaikka Istanmäki nuoruudessaan kirjoitti myös pari näytelmätekstiä, romaanimuotoinen Liian paksu perhoseksi on hänen tunnetuin draamateoksensa, joka muistetaan ennen kaikkea Heidi Könkään ohjaamana tv-elokuvana. Siinä Kaarina Hazard veti yhden suomalaisen televisiohistorian merkittävimmistä roolisuorituksista.

Salon Teatterin kesäteatterisovituksessa Hazardin roolin romaanin päättäväisenä Kaisuna on perinyt Helmi Oja. Ja voidaan sanoa, että oikeaan osoitteeseen meni. Rooli on Janne Jämsän dramatisoinnissa todella vaativa, sillä Kaisu on näyttämöllä käytännössä koko ajan ja yleensä sen keskipisteenä. Ennen kaikkea hänen henkilöhahmossaan on sävyjä ääripäästä toiseen, ja lisäksi Kaisun näyttelijän pitää kyetä hahmottamaan menneisyyden tragedian painolasti näytelmän tragikoomisessa reaaliajassa.

Ei ihan pieni vaade nuorelle näyttelijälle.

Helmi Oja selviää haasteesta mallikkaasti. Hänen Kaisustaan löytyvät kaikki Istanmäen hahmoon kirjoittamat ominaisuudet päättäväisyydestä itsepäisyyden kautta haavoittuvuuteen. Aivan vereslihalle asti Oja ei tulkintaansa vedä, mutta kauniissa kesäillassa vähempikin riittää ja Istanmäen alkuperäisromaanin henkilökuvaukselliset pyrkimykset täyttyvät.

Sisko Istanmäen tekstissä Kaisu olisi Kaisu myös ilman muita romaanihenkilöitä, mutta Erniä ei olisi ilman Kaisua. Kauppias-Ernin roolissa Vuohensaaressa nähdään Salon Teatterin luottopakki Jerry Sarlin, joka onnistuu jälleen avartamaan oman näyttelijätyönsä ilmaisuasteikkoa – nyt ihastuttavan nahjuksen suuntaan.

Sarlinin Erni häilyy vakuuttavasti itsemääräämisoikeuden ja ulkoisten voimien komentelun välissä. Hänen minuutensa on äidin ja siskon määrittelemä, mutta lopulta Kaisun muovaama, kunnes Erni kasvaa kaikkien kolmen naisen ohi itsenäiseksi ihmiseksi.

Jerry Sarlinin ja Helmi Ojan yhteisesti näppäilemä instrumentti soi kauniisti, ja ilman toista toinenkin olisi korkeintaan ihmisenpuolikas. Lienee Janne Jämsän ohjaajanviisautta rakentaa näin herkkä dynamiikka kahden näyttelijän välille kirkkaassa auringonpaisteessa.

Vuohensaaren Liian paksu perhoseksi saattaa muutenkin olla nimenomaan Jämsän taidonnäyte. Hän kääntää Istanmäen lähdetekstin musiikkinäytelmäksi, joka ei kuitenkaan hukkaa romaanin alkuperäistä viestiä.

Näytelmään poimitut suomipop-kappaleet istuvat hyvin dramaturgiaan, ja näyttelijät selviytyvät lauluosuuksistaan pääsääntöisesti oikein hyvin. Musiikki vaikuttaisi silti lähinnä mausteelta, sillä Kaisun ja Ernin rakkaustarina on niin väkevä ja iholle tuleva, että riittäisi jo sellaisenaan. Dramaturgiaan laulut kuitenkin tuovat rytmityksen sekä luontevat siirtymät kohtauksesta toiseen.

Vuonna 85 -tyyppistä miellyttämisenhaluista hittiparaatia Jämsä ei lauluillaan rakennakaan, vaan pikemminkin lavastuksen rinnalle toisen taustakankaan näyttämötapahtumien juhlistamalle tragedialle ja komedialle.