ELVIS (USA 2022). Ohjaus: Baz Luhrmann. Käsikirjoitus: Baz Luhrmann, Sam Bromell, Graig Pearce ja Jeremy Doner. Kuvaus: Mandy Walker. Leikkaus: Jonathan Redmond ja Matt Villa. Musiikki: Elliott Wheeler. Näyttelijät: Austin Butler, Tom Hanks, Olivia DeJonge, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Kevin Harrison Jr, David Wenham.
On oikeastaan kummallista, että nimenomaan Baz Luhrmann tekee elämäkertaelokuvan kaikkien aikojen myydyimmästä laulajasta vasta nyt.
Sillä Luhrmann jos kuka on oikea mies antamaan ääriviivat, värit ja kirkkaat valot Elvis Presleyn tarinalle. Australialaisohjaaja rakastaa sarjakuvamaista melskettä ja oopperamaista liioittelua ja osaa silti kaivaa esille ihmisen kaiken koloristisen oksennuksen alta. Kaikkia näitä ominaisuuksia tarvitaan viimeistään silloin, kun kuvataan Elviksen aikaa Las Vegasin ykkösviihdyttäjänä.
Vegasiin International-kasinohotellin valtavalle esiintymislavalle hänen elokuvansa myös kulminoituu. Siellä Elvis veti kirjaimellisesti tappavan kiihkeällä tahdilla 646 peräkkäistä konserttia. Ne kaikki olivat loppuunmyytyjä. Lopussa oli Elvis itsekin, sillä hänen henkilääkärinsä piti artistin esiintymiskunnossa määrättömien pillerien avulla.
Viimeiset Vegasin-vuodet Elvis oli hengissä enää lavalla mutta ei näyttämön ulkopuolella, esittää Baz Luhrmann.
Valkoisen kantrimusiikin ja mustan rytmibluesin vallankumouksellisesti yhdistänyt Elvis Presley oli lopulta valtaisasta yleisönsuosiostaan huolimatta yksinäinen mies. Luhrmannin ohjaajanviisautta on olla herkuttelematta hänen ahdistuksellaan ja lääkeriippuvuudellaan. Sen sijaan elokuva melkeinpä keskittyy Elviksen kiistanalaisen managerin Eversti Tom Parkerin toimintaan.
Tämä ei tietenkään ollut mikään eversti ensinkään eikä edes Tom tai Parker, vaan laiton maahanmuuttaja Hollannista ilman passia ja henkilöllisyyttä. Hän oli samanlainen tivolimestari ja silmänkääntäjä kuin Baz Luhrmann itse on elokuvantekijänä, siksi ohjaajan sympatiatkin näyttäisivät olevan everstin puolella vaikka hänet melkoisena konnana esitetäänkin.
Eversti löysi nuoren Elviksen ja ymmärsi heti, että nyt hänellä on käsissään laulaja joka kykenee manipuloimaan suurten yleisömassojen tunnetiloja. Luhrmannin elokuva osoittaa, kuinka Parker teki Elviksestä supertähden ja rikkaan miehen ja itsestään vielä rikkaamman. Paitsi että Parker kippasi kaikki rahansa rulettipöytiin ja juuri peliriippuvuutensa johdannaisena muotoili kultakimpaleestaan myös Vegasin isoimman tähden.
Elvis oli nähtävästi jollain tasolla tietoinen Parkerin konnankoukuista, mutta jätti huomaavaisesti piittaamatta niistä koska hyötyi huiputtajan taidoista itsekin. Kaiken hintana oli jääminen ikuiselle Yhdysvaltain-kiertueelle, sillä passittomana miehenä eversti ei uskaltanut lähteä tähtensä kanssa maailmankiertueelle.
”Austin Butlerin roolisuoritus Elviksenä on elokuvanäyttelemisen insinöörityötä hienoimmillaan.”
Baz Luhrmann ohjaa elokuvaansa niin kuin muinaiset impressionistit maalasivat taulujaan. Kaiken värikylläisyyden ja silmiin koskevan kirkkauden ja voimakkaiden tunteiden läpi piirtyy silti inhimillisesti uskottava kuva miehestä, joka rakasti suosiota niin että se tappoi kaiken muun elämän hänen ympäriltään. Psykologisesti ilmeisen pätevä on myös kuva managerista, joka keksi tämän miehen ja rakensi hänen ympärilleen ennen näkemättömän suosion.
Elvis on ennen kaikkea näyttelijä Tom Hanksin mestariteos. Melkein tunnistamattomaksi maskeerattu Hanks esittää eversti Parkeria häpeilemättömästi kaiken sympaattisuuden ja samastumisen tarpeen unohtaen. Hanks itse on saavuttanut Hollywoodissa elvismäisen aseman, jossa ei enää tarvitse miellyttää ketään. Hänellä on vapaus tehdä juuri sellaisia rooleja kuin huvittaa, aivan kuten Elvis Presley otti vapaudekseen esittää television jouluerikoislähetyksessä Here Comes Santan sijasta kitkeriä protestilauluja.
Austin Butlerin roolisuoritus Elviksenä on elokuvanäyttelemisen insinöörityötä hienoimmillaan. Butler on viitseliäästi opetellut jokseenkin kaikki kohdehenkilönsä eleet, ilmeet ja puheen painotukset ja vyöryttää ne valkokankaalle ryöppynä, joka aivan elokuvan lopun dokumentaaripätkissä pakottaa katsojan miettimään, näkyykö lavalla nyt aito Vegasin-kauden turpea Elvis vai Butlerin pikkutarkka valokopio.
Baz Luhrmannin elokuvassa on varmasti vikansa ja puutteensa eikä se mahdollisesti edes ole hänen suurin mestariteoksensa, joka ohittaisi Moulin Rougen! (2001) tai The Great Gatsbyn (2013) saavutukset. Mutta se on ehdottomasti onnistunein Elvis-elokuva ikinä ja kaikin tavoin parempi kuin ne Hollywoodin lukuisat aikalaisteokset, joissa Elvis esitti itseään.
Tai niin kuin Luhrmannin Elviksen painokkain väite kuuluu: Elvis Presleyn perimmäinen tavoite oli tulla uskottavaksi draamanäyttelijäksi valkokankaalla James Deanin ja Marlon Brandon tapaan.
Tuon tavoitteen täyttää vasta Austin Butlerin valokopio Elviksestä.
