Jyri Vartiainen: Pölyllä on kasvot. Teos. 153 sivua.
Kirjallisuuden dekkarisoituessa ja maailman käydessä yhä meluisammaksi tarvitaan Jyri Vartiaisen kaltaisia prosaisteja.
Hänen teoksiaan ei ole kirjoitettu maksimoimaan some-näkyvyyttä ja supla-kuuluvuutta, vaan hyvin vanhanaikaisesti eli ajattomasti täsmentämään lukijalle sekä kirjailijalle itselleen mistä maailmassa ja elämässä oikein on kyse.
Vartiaisen tekstien lähtökohta on tyypillisesti käytännönläheinen ja kenen tahansa tunnistettavissa, mutta alkukohtauksesta hän etenee nopeasti metafyysisemmille tasoille. Siellä lukija joutuu ottamaan itsekin vastuuta lukemisestaan ja sen tulkinnasta.
Siksi onkin mahdotonta kuvitella Jyri Vartiaisen proosaa kuunneltavaksi puolihuolimattomasti äänikirjana aamubussissa tai iltalenkillä tai imuroidessa. Vartiaista pitää lukea ja lukemaansa pitää makustella, sillä ajatusmyrskyjä herättävän sisällön ohella hänen lauseessaan on tarkkaan harkittu sointi. Se tuskin avautuu täysimääräisesti jos sen pelkästään kuulee jonkun tv:stä tutun äänen lausumana.
Pölyllä on kasvot koostuu kahdesta pikkuruisesta pienoisromaanista, parista laajemmasta novellista ja useasta hyvin kompaktista mininovellista tai ”lastusta”. Vaihtelevanlaajuisia ja aihemaailmaltaankin varioivia tekstejä yhdistää havainnon tarkkuus.
Vartiainen on kuin Ian McEwan Lauantai-romaanissa: näkee ja kuulee kaiken eikä jätä aistimatta sellaistakaan mikä meiltä muilta jää huomaamatta.
Siksi Vartiaisen novellin minäkertoja näkee satunnaisessa baarimikossa lukuisia avioeroja tai, paljon konkreettisemmin, elähtäneessä kalatiskin miehessä syvällistä eroottisuutta.
Jonkinlaiseksi kokoavaksi teemaksi Pölyllä on kasvot -kokoelmassa nousee novellien minän itsereflektio tai ainakin itsensä tutkiskelu. Usein johtopäätös omasta minästä on armoton ja mieleen nouseva tieto omasta riittämättömyydestä on Vartiaisen novellihenkilöille lamaannuttava.
Silloin huomataan, kuinka ollaan ajauduttu ”synkkään tilaan”. Ja silti he jaksavat pyristellä kohti parempaa, yrittävät olla armollisia itselleen.
Ilmiselvästi ilkeän tätinsä parturinliikkeessä työskentelevä nainen opiskeli latinaa, kunnes huomasi ettei yllä priimusten joukkoon. ”Ei ole mieltä jatkaa tämän kaltaisen havainnon jälkeen”, hän päättelee. Siksi hän jätti latinan opinnot ja ryhtyi parturiksi, koska ”parturina minun on mahdollista suhtautua itseeni armeliaasti”.
Pölyllä on kasvot edustaa osapuilleen hienointa novellistiikkaa mitä Suomessa on vähään aikaan julkaistu. Hienoimman lyhytproosan äärellä on tapana esittää toivomus, että kirjoittaja mittaisi osaamistaan myös laajemman romaanimuodon parissa, mutta Jyri Vartiaisesta tekisi mieli sanoa: kunpa hän pysyttäytyisi jatkossakin novellikirjailijana.
