Kaikki yhteisen asian puolesta (kunhan itse asiasta ei puhuta!)

0
Sasu Salin on saanut desibelit nousemaan niin selostamossa kuin kotikatsomoissa. (Kuva: Lehtikuva/Jussi Nukari)

Salin… Keskelleee!!!

Ylen koripalloselostaja Antti-Jussi Sipilä hallitsee hehkutuksen mestarillisesti. Sipilä, kuten hänen muutkin selostajakollegansa Ylellä, tekee ensiluokkaista työtä saadakseen katsojan lähemmäs tapahtumia ja syömään sipsien lisäksi myös kynsiään.

Kun Susijengi säkittää palloja ”keskelle”, fiilis ja ääni ovat katossa ja kaikki on hyvin.

Mutta annas olla jos oman jengin pallot kolisevat raudoissa ja vastustaja juoksee helppoja koreja toisensa perään, kuten maanantain Serbia-ottelussa: Volyymi hiljenee, sanat harvenevat ja alkaa tuhkien sirottelu. Jokainen Suomelle tuomittu virhe on kyseenalainen ja syyt oman jengin heikkouteen löytyvät ”fiiliksestä”, ”ilmeestä” tai ”väärästä rytmistä”.

Näin on ollut aina.

Esimerkiksi Suomen virallisen leijonaäänen Antero Mertarannan lasein katsottuna vastustajan poikittainen maila on ”teloitusyritys” ja kiekon riistoyritys vähintäänkin ”viikate”. Ottelun luonne muuttuu välittömästi ”hirveäksi” ja ”pelko hiipii puseroon”, jos vain vastustaja onnistuu ylittää hyökkäyssiniviivan eli aika usein.

Mutta kun Leijona lyö kiekon verkkoon, niin taivas aukeaa, jotta luojakin pääsisi parkaisemaan Leijonille – mikäli se nyt Mertarannan ulinan yli edes kuuluisi.

Kun matsi on ohi ja siirrytään studioon, alkaa lopputuloksesta riippuen joko lohduttava silittely tai ylisanoilla vuorattu ylistys. Voiton hetkellä kaikki me olemme niin maailmanluokkaa, niin maailmanluokkaa. Tappion hetkellä ei oikein edes löydetä sanoja, eikä siten myöskään syitä.

Tuore esimerkki tästä saatiin kesäkuussa jalkapallon EM-kisoissa, kun Yle tsemppasi verovarojen voimin Helmareita, vaikka itse kentällä Suomen esitys oli karmea ja tasoero huippumaihin revennyt hallitsemattomaksi.

Suomalaisen maajoukkuepalloilun tv-tuotannoissa tärkeintä onkin edelleen hyvä fiilis.

Selostajien ja asiantuntijoiden kompetenssi riittäisi antamaan perusteltua kritiikkiä ja synnyttämään keskustelua itse pelistä. Siihen ei kuitenkaan uskalleta lähteä, koska piirit ovat vielä pienemmät kuin kuvittelitte niiden olevan.

Samoissa pöydissä ne välipäivien palauttavat oluet edelleen juodaan ja sovitaan samalla, mistä asioista lähetyksessä saa kertoa ja mistä ei.

Keskustelulle ei olisi sitä paitsi aikaakaan, sillä Jesse Kurikasta voitti avausmaaliveikkauksen (onnea sinne Juha Miedon naapuriin, heh, heh!), jonka jälkeen katsotaan hallin ulkopuolella ulvovia suomalaisfaneja ja turnauksen kymmenen komeinta suoritusta – pian ruudussa pyöriikin jo Kaukametsän pakolaiset.

Hyvän fiiliksen tavoittelu, tsemppaaminen ja tosiasioiden väistely ei ole kuitenkaan vain tv-tuotannon yksinoikeus.

Pohjoismaiden suurin sanomalehti Helsingin Sanomat otsikoi keskiviikkona pääkirjoitussivuillaan, että ”Naisurheilijoita pitää tukea eikä kampittaa”. Hesarin mielestä kesän arvokisoissa pahasti epäonnistuneet Suomen naisten jääkiekko- ja jalkapallomaajoukkueet ovat joutuneet ”löylytykseen”, mutta joukkueilla on hienoja hetkiä edessä, ”kunhan joukkueet saavat vaikeassa paikassa tukea eivätkä tikariniskuja selkään”.

Sama kirjoitus kutsui Naisleijonien pelaajien massiivisen 246 000 euron vuosittaisen (ja verottoman) apurahapotin kyseenalaistamista ”surulliseksi ja häpeälliseksi puheeksi”.

Mutta tällainen urheilumaa me olemme: kaikki yhteisen asian puolesta. Kunhan itse asiasta ei vaan puhuta vaan muistetaan kannustaa Suomea.

Hyvä Suomi!

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments