– Näyttely Teijolla on toteutunut haaveeni. Ihastuin ruukkikylään kaksi vuotta sitten, ja olen siitä lähtien haaveillut omasta näyttelystä täällä.
Näin kertoo valokuvataiteilija Anna K Greus, jonka teokset ovat esillä Masuunin alakerran Obscura-näyttelytilassa. Masuunissa on avautunut juuri neljä uutta näyttelyä, joissa on mukana yhteensä kuusi tekijää. Viides näyttely avautuu kahden viikon kuluttua.
Light – Emitting Dreams -installaatio yhdistää Anna Greuksen luonnosta ammentamia kuvia kuvataiteilija Timo Remeksen led-valotaiteeseen.
Valot herättävät henkiin lasille sekä akryylille tulostetut kuvat. On katsojan tulkinnan varassa, mitä abstrakteissa teoksissa haluaa nähdä. Merenpohjaa muistuttava maisema voi paljastua todellisuudessa Iijoen rannaksi.
Greus tavoittelee töillään yhteyttä unien maailmaan. Hän halusi jo lapsena tallentaa unia, mutta koska se ei ollut mahdollista, hän ryhtyi aikuisiällä etsimään valokuvaustekniikoita, joilla pääsisi lähelle unien tunnelmaa.
Greus ei käsittele kuviaan koneella lukuun ottamatta rajauksia tai pieniä sävykorjauksia, vaan luottaa mahdollisimman aitoon kuvaukseen. Sen, miten mystiset tunnelmat syntyvät, hän pitää omana tietonaan.
– Rakastan taikuutta ja taianomaisuutta. Avaan hyvin harvoin kuvieni tekniikkaa. Taika katoaa, jos tempun paljastaa.
Masuunin näyttely on pitkän työn tulos. Greus on kehittänyt valokuvaustekniikkaansa seitsemän vuoden ajan. Remes on ollut hänen työparinsa pari vuotta.
Remes ja Greus päätyivät työpariksi sattumalta. Greus näki Remeksen töitä Pohjoisen valokuvakeskuksen näyttelyssä ja jätti tälle pitkän viestin vieraskirjaan.
Remes puolestaan oli ostanut Greuksen taidevalokuvan ja testasi siihen led-valotekniikkaa.
– Minulla oli ollut ajatus teoksesta, mutta ei sopivia valokuvia. Teippasin Annan kuvan taakse led-jouluvaloja, kuvasin työn videolla ja lähetin sen Annalle, Remes kertoo.
Greus piti näkemästään, ja yhteistyö alkoi. Työparilla on ollut etäisyyttä 600 kilometriä, sillä Greus asuu Helsingissä ja Remes Oulun seudulla. Ajatuksia taiteesta on ollut osittain vaikea vaihtaa puhelimien turhankin kehittyneen teknologian vuoksi:
– Video ei kerro miltä työ oikeasti näyttää, sillä puhelin korjaa automaattisesti sen valotuksen, Remes harmittelee.
Obscura-tilassa ei ole luonnonvaloa, joten installaatioiden valot pääsevät hämärässä oikeuksiinsa. Osa teoksista on ripustettu luonnonkiviseinää vasten.
– Kävimme tutustumassa tilaan etukäteen heinäkuussa, ja olemme todella tyytyväisiä.
Masuunin Camera-tilan ovat täyttäneet hevoset – sekä dodo. Mauritiuksella elänyt dodo eli drontti on ollut suuri, lentokyvytön lintu, mutta laji on kuollut sukupuuttoon.
Anna-Leena Liljeströmin dodo on valmistettu kierrätysmateriaalista. Sen muoto on peräisin pyöräilykypärästä, nokkana toimii kauha ja jalkoina puutarhaharat. Lintua peittävät sadat paperimassapallot.
– Niiden puolittamisessa oli melkoinen työ, Liljeström sanoo.
Hän on tehnyt dodoja yhteensä seitsemän, ja ne ovat aiemmin olleet esillä muun muassa Helsingin lastenkirjastoissa. Masuuniin esille mahtuu vain yksi.
Liljeströmin Rakkaudella, Polle -näyttelyn pääosassa ovat kuitenkin hevoset. Häntä kiehtoo eläimessä sen liike: sekunnin murto-osan päästä hevosen asento voi olla jo jotain aivan muuta.
– Varmistan pysäytetyistä videokuvista, että liikkeet ja lihakset ovat oikein, vaikka kuvat ovatkin tyyliteltyjä.
Liljeström kuvaa hevosia sekä grafiikanlehdille että alkoholimustetöinä, jotka hän tekee muovipintaiselle yupo-paperille. Hän törmäsi tekniikkaan internetissä ja päätti ottaa sen haltuunsa.
– Piirrän ensiksi hevosen ääriviivat, ja sitten rupean läträämään musteen kanssa. Muste kuivuu hyvin nopeasti, joten on päätettävä äkkiä, milloin työ on hyvä.
Hevosten sivuprofiilit ovat muistumia Liljeströmin lapsuudesta. Hevoshulluna pikkutyttönä hänen sänkynsä vierustaa koristivat hevospostikortit, ja jokaisella hevosella oli oma, Liljeströmin keksimä nimi. Eläinrakkaus jatkui aikuisena, ja ensimmäisen oman hevosensa hän osti opintolainalla parikymppisenä Salosta.
– Myyntiin oli rahdattu varmasti kaikki Puolan vihaisimmat hevoset, hän nauraa.
Grafiikkaa Liljeström tekee tekniikalla, jonka hän luuli kehittäneensä itse. Myöhemmin selvisi, että samaa solumuoviin pohjautuvaa menetelmää hyödyntävät muutkin.
– Teen paperille ääriviivat, leikkaan kuvan irti ja laitan sen solumuoville, jolle piirrän ääriviivat hyvin tarkasti. Sivelen akryyliväriä päälle, ja painan pintaa harvakseltaan esimerkiksi haarukalla, Liljeström kertoo.
Grafiikanlehdestä voi Liljeströmin tekniikalla ottaa vain kolmesta neljään vedosta Töistä ei tule identtisiä, vaan värimaailma toistuu eri vahvuisena.
Lapsuuden muistot ovat mukana myös paimiolaisen kuvataiteilija Ulla-Maija Kallisen luontoaiheisissa töissä Studio-tilassa. Hänen vanhemmillaan oli hedelmätarha, jossa kasvoi luumu-, omena- ja päärynäpuita.
– Luonnon kiertokulun ja vanhempieni työn seuraaminen oli minulle tärkeää. Elimme luonnon ja vuodenaikojen ehdoilla, Kallinen kertoo.
Kallisen teoskokonaisuus on nimeltään Paratiisin jälkeen. Teokset kertovat taiteilijan rakkaudesta luontoon. Erityisen merkityksellisiä hänelle ovat olleet metsät.
– Maalauksen kautta voi lähestyä metsän sisäistä luonnetta. Miten rungot kohoavat, miten lehtipuissa näkyvät syksyn värit.
Kalliselle tärkeitä ovat värit. Hän kertoo hakevansa harmonisia värejä ja soinnittelevansa niitä yhteen. Hän vertaa maalaamista jazzmusiikkiin: hän lisää maalaukseen säestäviä elementtejä, joskus jonkun riitasoinnunkin.
Töissä on mukana myös symboliikkaa. Luonnon kasvun Kallinen kokee symboloivan ihmiselle mahdollista sisäistä kasvua.
– Luonnossa ihminen voi voimaantua, ja se voi olla hyvin rauhoittava kokemus. Luontoon kätkeytyy salaperäistä voimaa, hän miettii.
Ydinpuu johdattaa katoavien metsien luo
Masuunin Galleria-tilassa on esillä kahden taiteilijan yhteisnäyttely, jonka teemana on metsä. Marja Haapakankaan ja Sanna-Mari Prittisen Corazón – Ydinpuu kertoo metsien katoamisesta, elinvoimasta ja merkityksestä.
– Luonto on meille molemmille tärkein inspiraation lähde. Minulla on metsiin syvä suhde, kuljen metsissä aistit auki päivittäin, paimiolainen Haapakangas kertoo.
– Metsässä omat murheet tulevat kuulluiksi, vaikkei niistä puhuisikaan, Espanjassa ja Kalajoella Pohjanmaalla asuva Prittinen sanoo.
Haapakangas ja Prittinen lähestyvät metsää menetyksen kautta. Avohakkuut ja maastopalot vievät metsiä mukanaan, mutta metsä herää vääjäämättä aina henkiin uudelleen.
Metsä näkyy myös molempien materiaalivalinnoissa: töissä on mukana esimerkiksi juuria, oksia ja jäkälää.
Marja Haapakangas on valmistanut maalia, jossa on mukana kuusen neulasia. Masuunissa hänellä on esillä teoksia Puumuotokuvia-sarjasta.
Töiden kimmokkeena ovat olleet avohakkuut, joiden äärellä Haapakangas on tuntenut syvää murhetta. Hän käsittelee teoksissaan teemaa metsän elinkaaren alusta loppuun, siemenistä alkaen.
– Metsässä elämä jatkuu, mikään ei ole lopullista. Tämä näkyy Lyyli, puu -videoteoksessani, jossa ihminen käy läpi tunteita kadonneessa ja säilyneessä metsässä. Hän kulkee ryteikössä ja vanhassa metsässä.
Haapakangas kuvailee kädenjälkeään poeettiseksi. Työt kätkevät sisäänsä luontokappaleita, kuten hirven tai pöllön. Haapakangas käyttää värejä vahvasti ja rohkeasti, mutta toisaalta esillä on mosaiikkimainen, puulle työstettyjen pienikokoisten taulujen installaatio Mycelium.
Prittinen ja Haapakangas opiskelivat taiteen maistereiksi samaan aikaan Lapin yliopistossa parikymmentä vuotta sitten. He järjestivät ensimmäisen yhteisen näyttelyn vaihto-oppilasvuotenaan Malagassa palaneessa asuinluolassa.
Tuli liittyy olennaisesti myös Sanna-Mari Prittisen Juuri Puut – teoskokonaisuuteen. Se on syntynyt palaneiden metsien ja surun äärellä.
Isänsä menettänyt taiteilija on viettänyt aikaa tuhoutuneissa metsissä sekä Espanjassa että kotiseudullaan Kalajoella.
Prittinen on pyytänyt turisteja ja paikallisia asukkaita värittämään töiden mustat pohjat vanerille palaneiden metsien hiilellä ja työstänyt pohjia erilaisilla maalaustekniikoilla ja kaivertamalla. Lopulliset teokset hän on viimeistellyt polttamalla niiden pintaa nuotiossa ja toholla, jolloin tuli tuo esiin uusia sävyjä.
– Tein aiemmin yhteisötaiteilijana suuria, värikkäitä teoksia yhdessä lapsiperheiden kanssa. Nämä ovat niille vastapainona ja samalla surutyötä.
Värit ovat hiljalleen palaamassa Prittisen töihin, mutta vielä ei ole aika tuoda niitä esille.
