Lapsi tietää itse, montaako lajia hän haluaa harrastaa

0
Monilajisuus- ja monipuolisuuskeskustelun toisena osapuolena on lähes aina jalkapallo. Kuva FC Halikon ja Wilppaan Junnuliigasta. (Kuva: SSS/Minna Määttänen)

Syksy on täällä ja sisäpalloilukaudet ovat päässeet täyteen vauhtiin.

Se tarkoittaa sitä, että niin sanottujen ”kesälajien” ja ”talvilajien” kaudet törmäävät. Se taas tietää aikatauluongelmia, kipeitä valintoja ja pitkiä keskusteluita niin seuroissa kuin kotona – tärkein eli koulukin pitäisi hoitaa kunnialla.

Suomessa vallalla olevan mielipiteen mukaan lapsen pitäisi harrastaa mahdollisimman montaa lajia mahdollisimman pitkään, jotta täyteen mittaan kasvavasta lapsesta tulisi mahdollisimman vetreä nettoveronmaksaja, ehkä jopa seuran edustusjoukkueen uusi runkopelaaja tai jopa ammattilaisurheilija.

Mutta tässä vaiheessa keskustelu on lähtenyt jo väärille urille, sillä monilajisuus ei ole sama asia kuin monipuolisuus, sillä monilajisuus ei todellakaan takaa automaattisesti monipuolisuutta. Tätä faktaa ei mustasukkaisesti omistaan kiinni pitävissä seuroissa edelleenkään joko suostuta tai kyetä ymmärtämään.

Toinen ongelma on keskustelua vääristävä yleistävä sävy. Kaikki lajit niputetaan samaan kimppuun, eikä edelleenkään suostuta tai kyetä ymmärtämään, että on olemassa varhaisen ja myöhäisen kiinnittymisen lajeja. Julkisessa keskustelussa vain vahvasti tyttövoittoiset taitoluistelu ja voimistelu tunnustetaan varhaisen kiinnittymisen lajeiksi, eikä näiden lajien lapsivaiheen harjoittelumääristä jakseta enää onneksi edes pöyristyä.

Myös keskustelun näkökulma unohtuu asettaa. Kun puhutaan monilajisuudesta ja monipuolisuudesta, niin puhutaanko harrastuksen jatkumisesta mahdollisimman pitkään vai mahdollisimman korkealla tasolla? Onko näkökulma liikunnan vai urheilun? Haetaanko hyvinvoinnin ylläpitoa vai tavoitteellista harjoittelua?

Lapsettoman ja puolueettoman sivustaseuraajan 14 vuoden kokemuksella yksi asia tässä paikallaan junnaavassa ikuisuuskeskustelussa ei ole kuitenkaan muuttunut: jalkapallo on edelleen asetelman yhteinen vihollinen niin valtakunnallisesti kuin paikallisesti.

Että miksi lasten pitää pelata jalkapalloa helmikuusta marraskuuhun kun he voisivat harrastaa enemmän muita lajeja?

Hyvä ja tarpeellinen kysymys, jos näkökulma on yhteiskunnan tavoittelema vetreä nettoveronmaksaja. Jos taas näkökulma on tavoitteellinen harjoittelu ja huippu-urheilu, lyhyet perustelut ovat tässä:

Jalkapallo on taitolaji, josta erityisen haastavan se, että sitä pelataan jaloilla. Kuten muissa taitolajeissa, myös jalkapallossa taito opitaan lapsena ennen murrosikää. Nuori oppii juoksemaan juoksemalla, hyppäämään hyppäämällä ja heittämään heittämällä, mutta jos nuori haluaa kesyttää pallon jaloillaan, alla on oltava riittävä eli valtava määrä toistoja nimenomaan lapsena.

Tutkimusfaktat kertovat yksiselitteisesti, että ammattilaistasolle nousseet jalkapalloilijat ovat kiinnittyneet lajiin muita pelaajia aiemmin ja harjoitelleet muita pelaajia enemmän omalla ajallaan. Jos ja kun ammattilaisjalkapalloilijoilla on ollut lapsuusvaiheessa tukilajeja, on siinäkin tapauksessa valtaosa ajasta mennyt jalkapalloon.

Mutta mikään edellä mainittu ei ole niin tärkeä kuin lapsen oma tahto.

Se energia, joka tänäkin syksynä tuhlataan lapsen puolesta tehtävään monilajisuusvatulointiin, tulisi vihdoin keskittää siihen, että saadaan lapsi rakastumaan lajiin ja harrastamaan sitä myös omalla ajalla.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments