Onko tässä luontomatkailun tulevaisuus? – Jatkossa Salostakin saattaa löytyä ekologisia Nolla-mökkejä

Merituuli tuivertaa tukan takkuun, kun moottorivene kiitää maailman kauneimmaksi tituleeratussa saaristossa. Horisonttiin katsoessa on vaikea erottaa, mihin meri päättyy ja mistä taivas alkaa – kaikki on yhtä sinertävänharmaata utua. Ilma on lämmin ja painostava. Mahtaako kohta jyristä?

Yhtäkkiä vene hidastaa ja lipuu kohti laiturinnokkaa. Hyppään kyydistä ja hyvästelen venetaksin kuljettajan. Tästä eteenpäin olen omillani.

Seison jalkapallokenttää pienemmällä saarella nimeltä Stubbö Bärsskär, joka sijaitsee reilun puolen tunnin venematkan päässä Kasnäsistä. Vänön länsipuolella lepäävän saaren omistaa Marimekon hallituksen puheenjohtaja Mika Ihamuotila, joka tunnetaan rakkaudestaan Suomen saaristoon.

Viime syksynä Ihamuotila luovutti saarensa toimittajien ja vaikuttajien käyttöön. Projektin tarkoituksena on edistää Saaristomeren kulttuuriperinnön suojelutyötä ja lisätä tietoisuutta saariston ainutlaatuisuudesta niin kansainvälisesti kuin kotimaassakin. Tähän mennessä saarella on vieraillut toimittajia jo ainakin Lontoosta ja Hong Kongista saakka.

Keskellä saarta nököttää kapeakärkinen, telttaa muistuttava Nolla-mökki.

Puisen rakennelman ovella kaksi isoa hämähäkkiä vaeltelee seitissään kuin pelotellakseen tunkeilijan pois. Yritän olla välittämättä, sillä ovikoodin takana odottaa henkeäsalpaava näky: koko seinän kokoinen ikkuna on kuin elävä taulu, jonka muuttuvaa maisemaa saan ihailla kaikessa rauhassa koko seuraavan vuorokauden.

Korkeintaan kymmenen neliön kokoisessa Nollassa on kaksi makuupaikkaa ja uusiutuvalla polttoaineella toimiva liesi. Katolle kiinnitetty aurinkovoimala tuottaa sähköä juuri sen verran, että puhelimen saa vaivatta ladattua.

Mitään muuta mökissä ei sitten olekaan – paitsi tietysti Marimekon astioita, vuodevaatteita ja sisustusesineitä.

Hiilineutraali Nolla on täysin siirreltävä rakennelma, joka ei jätä jälkeensä pysyvää muutosta luonnossa. Nolla mahdollistaa vastuullisen retkeilyn herkissäkin luontokohteissa, joihin mökkejä ei tavallisesti voisi pystyttää.

Neste rakennutti ensimmäisen Nolla-mökin Helsingin Vallisaareen vuonna 2018. Sittemmin mökin suunnitellut muotoilija Robin Falck on kehittänyt Nolla-konseptia yhdessä Joel Uussaaren ja Roope Lemmetin kanssa. The Nolla Companyn mökkejä löytyy tällä hetkellä Helsingin Isosaaresta ja Hotel Rantapuiston yhteydestä, ja ne ovat kenen tahansa varattavissa.

– Myymme Suomen kansallismaisemaa ja puhdasta luontoa, ja se asettaa meille aika ison vastuun. Siksi emme ole tehneet kompromisseja. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei maapallolta löydy toista yhtä pitkälle vietyä glamping-majoitusta, sanoo Uussaari, joka vastaa uusien Nolla-kohteiden suunnittelusta.

Maailmalta Suomeen rantautunut matkailutrendi glamping tulee englannin kielen sanoista glamorous camping, ja se tarkoittaa luksustelttailua. Nollassa ei esimerkiksi ole juoksevaa vettä tai juuri muitakaan mukavuuksia, mutta luonnosta pääsee kuitenkin nauttimaan katto pään päällä oikeassa sängyssä.

The Nolla Company kierrättää yöpymisen yhteydessä syntyvät jätteet ja kompensoi majoituksesta aiheutuvat hiilidioksidipäästöt. Tänä vuonna startup-yhtiö on aloittanut yhteistyön Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa.

– Palvelemme ensin ympäristöä, asiakkaita ja yhteistyökumppaneita ja vasta sitten osakkeenomistajia. Nolla-nimi viittaa ympäristövaikutukseen, mutta haluaisimme, ettei se olisi nolla vaan kokonaisvaltaisesti positiivinen, Uussaari painottaa.

Yhteistyö Ihamuotilan kanssa sai alkunsa jaetusta arvomaailmasta. Uussaaren mukaan Ihamuotila halusi tuoda esille uinuvassa saaristossamme piilevän potentiaalin.

– Mika lähti toisen kirjansa myötä ajamaan ajatusta siitä, että meillä on tämä tuhansien järvien maa, mutta myös tuhansien saarien maa. Jos saaristoa kehitetään, sitä tulisi kehittää vastuullisesti ja ympäristöä kunnioittaen. Nollalla on ihan samat arvot, Uussaari sanoo.

Stubbö Bärsskärillä huomaan heti olevani ympäristöystävällisen matkailun ytimessä.

Ensimmäinen haaste tulee vastaan vessahädän iskiessä. Saarelle on tuotu polttava käymälä, jollaista en ole koskaan aikaisemmin kokeillut. Jo ensimmäisen tunnin aikana joudun turvautumaan Googlen apuun: mitä tehdä, kun isoon suodatinpussiin tekemäni tarpeet eivät alakaan palaa, vaan pönttö piippaa virheen merkiksi?

Keskipäivän helle ei ainakaan helpota ahtaassa huussissa äheltämistä. Alkaa tehdä mieli uimaan, mutta päätän silti ensin vähän kierrellä saarella.

Katselen katajan valtaamia kallioita ja kellastuneita koivuja. Kasvillisuus on karua, vaikka siellä täällä kivien välistä puskeekin päivänkakkaroita.

Saarella on hiirenhiljaista. Ainoat äänet kuuluvat vedestä lentoon lähtevistä linnuista, pääni päällä surisevista hyönteisistä ja saaren ohi ajavasta veneestä.

Pling.

Hiljaisuus rikkoutuu puhelimen ilmoittaessa uudesta viestistä. Soimaan itseäni siitä, etten ole laittanut puhelinta äänettömälle ja vielä enemmän siitä, että ylipäätään kannan sitä mukanani. Nythän olisi tarkoitus sulautua luontoon, ei tuijottaa ruutua.

Hetken päästä kännykkä tipahtaa taskustani suoraan vesilammikkoon. Kuin ihmeen kaupalla se selviytyy sukelluksesta, mutta viesti on selvä: viimeistään nyt on aika keskittyä olennaiseen.

Pieni saari on äkkiä kierretty. Linnunsulat tuovat mieleen lapsuuden kesät Saaristomerellä, ja alan kerätä niistä kimppua. Aurinko käy välillä tervehtimässä ja painuu sitten taas pilvien taakse piiloon.

Yritän taltioida saaren taikaa kameran muistikortille, mutta mitkään kuvat eivät tunnu tekevän oikeutta pienelle paratiisille. Viiden maissa luovutan ja päätän käydä kastautumassa.

Jääkaudesta muistuttavien silokallioiden välistä löytyy pieni poukama, josta pääsen liukastumatta mereen. Ahdinparta reunustaa koko saarta värjäten vedenrajassa olevat kalliot vihreiksi. Rantavedessä rehottavat rihmalevät kertovat karua kieltä Itämeren rehevöitymisestä, mutta onneksi rakkohaurun muodostamat merenalaiset metsät eivät ole vielä kokonaan hävinneet.

Meri viilentää juuri sopivasti. Rantaan palatessani väistelen hyytelömäisiä korvameduusoita, jotka tyyni sää on saanut houkuteltua syvyyksistä pintaveteen. Jään hetkeksi kallioille kuivattelemaan.

Pian havahdun siihen, etten ole syönyt saarella juuri mitään. Päässä pyörivät ajatukset pitävät nälän loitolla lähes koko illan, joten uusiutuvalla polttoaineellla toimiva liesi jää testaamatta. Nolla haastaa kuitenkin pohtimaan omaa hiilijalanjälkeä. Voisiko se joskus olla nolla?

Tulevaisuudessa Nolla Cabins pyrkii luontomatkailuverkostoksi, joka tarjoaa mahdollisuuden paitsi nauttia luonnosta päästöttömästi, myös harrastaa yöpymisen yhteydessä erilaisia aktiviteetteja aina melonnasta riippuliitoon.

Helsingissä hitiksi nousseita Nolla-mökkejä nähdään siis jatkossa muuallakin Suomessa, ehkä jopa Salossa. Jokaisen Nollan sijainti on kuitenkin tarkkaan valittu.

– Olemme tänä kesänä etsineet Salon seudulta mantereella sijaitsevaa aluetta 7–12 Nolla-mökin kohteelle. Salo on sellainen, jonne todellakin haluaisimme tulla, mutta emme ole vielä löytäneet sopivaa paikkaa. Meille on todella tärkeää, että ympäristö on kaunis ja maisema kokemuksellinen, Uussaari kertoo.

Stubbö Bärsskärin kohtalo kaikille avoimena Nolla-kohteena on vielä auki, mutta Saaristomeren ainutlaatuista luontoa pääsee ainakin Vänössä aistimaan mahdollisesti jo ensi vuonna.

Ilta alkaa hämärtää. Aurinko lähestyy taivaanrantaa ja sujahtaa lopulta paksun pilviverhon taakse. Taianomainen auringonlasku jää tällä kertaa vain haaveeksi.

Yhdentoista aikaan painun pehkuihin, mutta nukahtaminen on vaikeaa. Kaukana merellä välähtää salama, ja pian valoshow täyttää koko kolmion mallisen ikkunan. Ukkonen jyrisee vaimeasti jossain kauempana, joten pelätä ei sentään tarvitse.

Uni vie sittenkin voiton.

Aamuvarhain meri ja taivas kohtaavat purppuranpunaisessa auringonnousussa, joten saan kuin saankin kokea värikkään luonnonnäytelmän.

Olen selvinnyt yöstä autiolla saarella. Ja mikä tärkeintä: poistuessani mikään ei viittaa siihen, että olisin siellä koskaan käynytkään.