Aatelistoa on sekä pelätty että kunnioitettu – ainakin edessä päin. Näin summaa tutkimustaan Salon seudun aatelin ja tavallisen väestön suhteista Erja Suominen.
– Kun he käänsivät selkänsä, sanottiin heti, että ”voi voi senttä noit meijä herroi”. Kulttuuri on ollut kaksinaamaista, Suominen kuvailee.
Kunnioituksen perusteet ovat Suomisen mukaan olleet käytännön syissä.
– Aatelisto on pitänyt meidät leivässä 1300-luvulta saakka. Salonseutulaiset ovat niin pässinpäitä kun ovat siksi, että täällä on eletty 600 vuotta vauraissa olosuhteissa. Aatelistoa on täytynyt palvoa etenkin heidän edessään, että pärjäämme tässä maailmassa.
Erja Suominen tutki Salon seudun mielenmaisemaa kulttuurihistorian pro gradu -työksi Turun yliopistoon vuonna 2001. Herrasväen ja rahvaan kahtiajakoiset välit kiinnostivat häntä niin paljon, että hän laajensi graduaan lisähaastatteluilla kirjaksi.
Aateliskartanoiden helmassa – Rahvaan ja aateliston suhde Salon seudun paikallisyhteisössä 1865–1950 on juuri ilmestynyt omakustanteena.
– Graduni aikaan Joensuun kartanon omisti vielä von Knorring. Björn Wahlroosia haastattelin kaupanteon aikaan 2000-luvun alussa, Suominen kertoo.
Haastatteluja hän on tehnyt yhteensä satakunta. Kaikkien haastateltavien nimiä hän ei ole voinut lähdeluetteloon laittaa. Syynä on ollut mikäs muu kuin herranpelko.
– Kun haastattelin 1950-luvulla kartanoiden palveluksissa olleita, he kertoivat tarinoita avoimesti. Mutta kun kysyin, voinko laittaa juttuja tutkimukseen, he säikähtivät ”Älkkä herra parakko, ei passa kellän kertto”, Suominen muistelee.
Toinen ryhmä, joiden nimiä ei saanut mainita, oli evakot. Siirtokarjalaiset kertoivat Suomiselle huonosta kohtelustaan, eivätkä siksi tahtoneet nimiään julki.
Vaikenemisen vuoksi Suominen lähestyy kirjassaan ihmisten välejä tarinoiden kautta. Hän on koonnut eri lähteistä vanhoja kaskuja, kansantarinoita ja kummitusjuttuja, jotka kuvaavat myös yhteiskuntaluokkien kohtaamista.
– Niiden rivien välistä löytyy työväestön ja herran välinen asenne, kun kaskun lukee pari, kolme kertaa läpi.
”Salonseutulaiset ovat niin pässinpäitä kun ovat siksi, että täällä on eletty 600 vuotta vauraissa olosuhteissa. Aatelistoa on täytynyt palvoa etenkin heidän edessään, että pärjäämme tässä maailmassa.”
Suominen itse törmäsi yhteiskunnalliseen kahtiajakoon jo lapsena. Hänen vanhempansa oli otettu vuokralle Leinon huvilana tunnettuun taloon, jossa asui Suomisen sanojen mukaan Salon yläluokkaa.
Suominen oli talon ainoa lapsi, jonka käytöstapojen oli oltava kunnossa. Esimerkiksi toimitusjohtaja Viljo Leinoa piti puhutella ”johtajasedäksi”.
– Kasvoin lapsen näkökulmasta oudossa ympäristössä. Suoraan ei kielletty, mutta annettiin ymmärtää, ettei kylään saa tuoda toisia lapsia.
Suomisen lapsuudessa aatelistoa kohdeltiin jopa pokkuroiden.
– Helsingintien sillalla vanhat mammat pisti melkein päänsä siltaan saakka, kun kartanon isännät tulivat vastaan. Kun von Knorring tuli pankkiin, jossa olin juoksuflikkana, meidät komennettiin äkkiä paikoillemme. ”Koittaka ny jottai tehdä”, sanottiin.
Suominen itse tottui parempana pidettyyn väkeen jo lapsuudessaan, kun kartanon asukkaita kävi vierailemassa hänen kotitalossaan.
– Tykkäsin, että he ovat samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin, enkä peljännyt mennä Wiurilaan tai Vuorentakaan haastattelemaan.
Sadat katsoivat, kun sauna paloi
Tarinan mukaan Joensuun kartanossa Halikossa syttyi sauna tuleen. Liekkien loimu näkyi kauaksi yössä. Uteliaita katsojia saapui Salosta satamäärin, mutta yksikään ei osallistunut sammutustöihin.
Kun sauna oli palanut nurkkakiviään myöten, kreivi Carl Alexander Armfelt kääntyi väkijoukkoon päin ja lausahti kohteliaasti:
– Minä kiittä kaikki salolaissi, kun te olla vaivautunut tulemaan meidän tulipalo kattomaan.
Erja Suomisen mukaan kyseessä on hieman erikoisempi esimerkki kreivin ja tavallisen väen kohtaamisesta. Kartanoiden maille ei ollut syytä ilman lupaa mennä.
– Kukaan ei uskaltanut mennä saunaa sammuttamaan. Aateliset olivat herkkähipiäisiä, sanoo Suominen.
Useita kaskuja kerrotaan poikkeuksellisesta hahmosta, kuusjokelaisesta Annin-Kallesta. Hän eli 1900-luvun alkupuolella.
– Annin-Kalle oli leskimamman poika ja ainoa, joka uskalsi sanoa kreiville vastaan, Erja Suominen kertoo.
Eräs tarina Annin-Kallesta menee näin:
Kerran Kalle lampsi Halikossa jommankumman, Wiurilan tai Joensuun kartanon ohi, jolloin kreivi huusi: ”Ei siit saa kulkke”.
”Saapas”, sanoi Kalle ja jatkoi: ”Täst on tiä menny enneku suu on ollukka.”
”Kuka ja mist sine oikke ole?”, kysyi kreivi.
”Kuusjoelt mää ole”.
”No sen nyt olis voinu arvatakki, et Kusiol tommossi on.”
”Mitäs kuusjolaise sen sukkelemppi o ku muukka, ei niil hänttä persses ol.”
Hyvä kiitos Sinulle, että otit tällaisen kotiseutumme arvokkaimman asian ja historian gradusi aiheeksi, että voimme lukea, sillä Salon historiaa ovat vanhat aateliskartanot ja niiden elämät kahdessa kerroksessa. Toivottavasti luettavaksi Suomalaisesta. Ja jos vielä löytyisi lisääkin mielenkiintoisista aiheista kerrottavaa.
Tuleehan tämä kirja myyntiin kirjakauppaan? Salossa erilainen historia, ja sitä olisi mielenkiintoista lukea.
Kiinnostava uutuuskirja, johon mahdollisesti myöhemmin tutustun. Sukuhistoriat ovat mielenkiintoista luettavaa.