”Joka ei rakasta taidetta, ei rakasta elämää” – Lauri Timonen kirjoitti Federico Fellinistä definitiivisen kuvauksen, joka on yhtä runsas ja rönsyilevä kuin ohjaajamestarin elokuvat

0

Lauri Timonen: Federico Fellini – Uneksijan sirkus. Rosebud. 1019 sivua.

Kun Federico Felliniltä hänen uransa ehtoopuolella kysyttiin, minkä ammatin tämä olisi valinnut, jos ei olisi ryhtynyt ohjaamaan elokuvia, Fellini vastasi:

– Näyttelijä, maalari, sirkusesiintyjä, muusikko, kirjailija ja mielisairaalan lääkäri. Olen hyvin onnekas. Ohjaajana voin olla kaikkia noita asioita.

Lonkalta vedetty vastaus oli tietysti felliniläisen kattava ja definitiivinen. Ohjaajana hän sai kaiken näyttämään helpolta ja paikan päällä improvisoidulta, mutta lopputulos oli silti useimmiten niin täydellinen kuin inhimillisesti katsoen mahdollista.

Lauri Timosen järkälemäisen Fellini-monografian suurin saavutus lieneekin tämän ”felliniläisyyden” tavoittamisessa kaikilla tasoilla. Yli tuhatsivuinen tiiliskivi on yhtä runsas, röyhelöinen ja uuvuttava kuin Fellinin monumentaaliteokset, sen kerronnassa on samaa vapautuneisuutta ja kepeää assosiatiivisuutta kuin Fellinin nostalgisissa nuoruudenmuisteloissa ja koska Timonen lataa tekstiinsä niin paljon herkullisia anekdootteja ynnä kuulopuheita, se lienee myös yhtä rakastettavan epäluotettava kuin Fellinin omat keksityt jutut.

Niistä tunnetuin taitaa olla hänen väitteensä karkaamisesta sirkuksen matkaan nuorena poikana. Fellini antoi myöhemmin ymmärtää kiertäneensä sirkusseurueen kyydissä pitkäänkin, mutta tosiasiassa reissu kesti vain päivän tai pari. Kaikki Fellinissä on keksittyä ja uneksittua, kuten ohjaaja itsekin myönsi, mutta äkkiäkös fiktiosta tulee legenda ja legendasta totuus, kun höpöjuttuja toistaa riittävän pitkään.

Muuan Fellinin ilmeisen valheellisista väitteistä oli hänen usein toistamansa kuvaus omasta sivistymättömyydestään. Nämä jutut Timosen tarkka lähiluenta ohjaajan elokuvista osoittaa potaskaksi. Hän löytää Fellinin elokuvista niin runsaasti viittauksia eri taiteenlajien tunnettuihin ja vähemmän tunnettuihin mestariteoksiin, että ohjaaja ei yksinkertaisesti voinut olla niin syvällisesti epäintellektuelli kuin antoi mielellään ymmärtää.

Kaikki sekin oli Fellinille tyypillistä patsastelua ja häntä haastattelevien toimittajien vedättämistä.

Fellinin ohjaama Ihana elämä (1960), alkuperäisnimeltään La dolce vita, on tunnettu erityisesti suihkulähdekohtauksestaan. Kuvassa näyttelijät Marcello Mastroianni ja Anita Ekberg.

Ehkä herkullisin ja ainakin yllättävin Timosen löytämistä vaikutussuhteista on yhteys Hollywoodin komedianikkariin Frank Tashliniin, jonka ”sarjakuvamaailmoista, karamellispektreistä ja muista oivalluksista Fellini varastaa estoitta, usein ja paljon”. Erityisesti Ihana elämä (1960), tunnetummalta alkuperäisnimeltään La dolce vita, hyödyntää Timosen mukaan Tashlinin tuotantoa ikonista Fontana di Trevi -suihkulähdekohtausta myöten.

Fellinin tuotannon kuuluisimmalle kohtaukselle löytyy muitakin esikuvia, jotka todistavat pötypuheiksi väitteet ohjaajan sivistymättömyydestä, eivätkä vähennä tippaakaan tämän taiteilijuutta. Timosen mukaan Fellini pölli sittemmin klassiseksi muodostuneen kohtauksen perusasetelman näkemästään lehtikuvasta.

Rinnastukset amerikkalaiseen virkaveljeen Orson Wellesiin käyvät alati uskottavammiksi. Niin kuin Welles myös Fellini teki itsestään tärkeimmän taideteoksensa. Se oli lopulta niin suuri, että mitään elokuvia ei enää olisi tarvinnut tehdä – olisi riittänyt että Fellini on Fellini.

Aivan kuten Welles myös Fellini oli parhaimmillaan epäonnistuessaan. Casanova (1976) on uuvuttava ja hetkittäin sietämätön, mutta alati vangitseva ja täydellisen felliniläinen. Lopulta, kun mitään uutta kerrottavaa ei enää ollut, Fellini teki elokuvan itsestään – ja silti Haastattelu (1987) on hänen tuotantonsa kulmakiviä.

 

Suuren taiteilijaneron myyttiään Federico Fellini koeponnisti, kyseenalaisti ja ironisoi ohjaamalla mainoksia pastavalmistajille, viinamerkeille ja pankeille.

Kaikissa niissäkin Lauri Timonen näkee kauneutta ja ehkä arvoakin, todennäköisesti hyvästä syystä. Tavallaan Fellinin mitättömimmätkin ohjaukset osoittavat todeksi hänen varhaisessa mestariteoksessaan Vetelehtijöissä (1953) ilmoille huudetun prinsiipin: ”Joka ei rakasta taidetta, ei rakasta elämää.”

Ainakaan rakkaudettomuudesta Felliniä ei voi syyttää, sillä hän rakasti naisia ja pastaa ja jollain kierolla tavalla myös pahinta vihollistaan Luchino Viscontia. Siinä missä Fellini oli kansanomaisen Italian ääni, Visconti puhui omissa elokuvissaan yläluokan aksentilla. Kaksi samanaikaisesti italialaista ja koko eurooppalaistakin elokuvaa hallinnutta maestroa eivät voineet sietää toisiaan, kunnes vanhemmiten lähenivät ja jakoivat lopulta jopa arvostusta toistensa teoksille.

Omilla, toisistaan poikkeavilla tavoilla he kumpikin rakastivat taidetta ja elämää.

Suosikkiohjaajakseen Fellini kuitenkin nimesi Billy Wilderin, joka puolestaan rakasti Fellinin elokuvia varauksettomasti. Wilder sanoi myös ääneen sen, mitä moni epäilemättä ajattelee Casanovaa katsoessaan: ”Hän oli mahtava jopa epäonnistuessaan.”

Fellinin suosikkiruokakin käy ilmi Lauri Timosen kirjaimellisesti kaiken kattavasta kirjasta. Kaksi sivua tuhannesta on uhrattu Fellinin pitkäaikaisen vaimon ja varhaisuran tähtinäyttelijän Giulietta Masinan salaiselle pastareseptille, joka ei tämän jälkeen enää olekaan niin salainen.

Tätä lemmennektaria Italian suurin ohjaaja söi 50 vuoden ajan tulematta koskaan kylläiseksi. Timonen tulkitsee Fellinin spagetinhimon totta kai todisteeksi tämän väitetystä ”gastroseksuaalisesta ruokahalusta”.