Mika Räinä: Valon pisaroita. Kantaesitys Teatteri Provinssissa 1.10. Ohjaus: Joonas Suominen. Musiikki: Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani. Musiikin sovitus: Samuli Jokinen. Koreografia: Kia Lehmuskoski. Lavastus: Niina Suvitie. Puvustus: Pirittä Kämi-Conway. Naamiointi: Jasmin Ora. Valot ja äänet: Vesa Manninen. Yhtye: Samuli Jokinen, Juha Keskinen, Jesse Heikkinen, Mikael Salo, Pepe Lindholm, Valtteri Lehtinen, Sofia Kulju, Jussi Tuukkanen. Näyttelijät: Heikki Kämäräinen, Outi Ikonen, Tommy Haakana, Hannamaija Nikander, Esa Nummela, Timo Törrönen, Kia Lehmuskoski, Piia Koriseva, Eija Suomela, Eeva Laine, Rauli Häkkilä, Markku Mäkilä, Ella Valanne, Moona Mäkinen, Aada Källvik, Tiitu Leppänen, Markku Leppänen. Seuraava esitys lauantaina 8.10. klo 18. Esitykset jatkuvat 26.3.2023 saakka.
Tuure Kilpeläisen laulussa Hyvä paha ruma mies kerrotaan, kuinka 70-vuotiaana mies seuraa hiljaa tornistaan, miten nuoret miehet lankeavat vanhaan ansaan vuorollaan.
Siihen on lankeamassa myös Valon pisaroiden päähenkilö Panu ( Heikki Mäkäräinen ), suuren huoltoasemaketjun kruununprinssi, joka on avioitumassa unelmanaisen kanssa ja perustamassa perhettä. Elämä se on kuin silkkiä vaan eivätkä taloushuolet nuortaparia paina.
Harmi vain, että juuri ennen häitä ja kalenteriin merkittyä lauantaiseksiä mies tajuaa elävänsä valheessa niin työpaikalla kuin kotonaankin. Hän kieltäytyy lankeamasta hänelle viritettyihin houkutteleviin ansoihin. Hän ei enää halua-
kaan elää niin kuin hänen on aina odotettu elävän.
Fossiilisten polttoaineiden myynti ja niillä rikastuminen ynnä firman julkisuuskuvan viherpeseminen mitättömillä uusiutuvilla energiamuodoilla rassaavat mieltä yhtä paljon kuin tulevan vaimon kyvyttömyys romantiikkaan.
Ensin Panu ajautuu törmäyskurssille yhtiötä despoottisesti johtavan isänsä ( Tommy Haakana ) kanssa, sen jälkeen suhde tyttöystävä Katriin ( Hannamaija Nikander ) ajaa seinään. Panun sosiaalisen ja ekologisen omatunnon herääminen on kummallekin läheiselle liikaa. Kaiken lisäksi miehellä on otsaa haluta jotain mitä ilmankin elämän kulissit olisivat täydelliset: rakkautta.
Sitä tarjoaa fossiilisia polttoaineita vastustavan ympäristönsuojelujärjestön johtaja ( Outi Ikonen ), jonka kanssa Panu löytää välittömän sielunyhteyden.
Mika Räinän musiikkinäytelmäkäsikirjoituksessa on monta painavaakin teemaa, mutta mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että Valon pisaroita on kirjoitettu Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin hittibiisien varaan. Tarina on alisteinen musiikille ja ikään kuin kuvittaa näytelmään runsaalla kädellä annosteltuja lauluja.
Joonas Suomisen ohjaama esitys myös onnistuu tärkeimmässä eli musiikissa ja siihen alisteisessa dramatisoinnissa. Teatteri Provinssin päänäyttämöllä kantaesitettävää Valon pisaroita voisi periaatteessa seurata täysimääräisesti vaikka silmät kiinni, sillä niin upeasti Suomisen näyttelijät selviytyvät vaativimmistakin laulunumeroistaan ja niin jyhkeästi soi yläparvelle piilotettu Samuli Jokisen johtama seitsenhenkinen orkesteri.
Suurin taakka lauluista kasataan Heikki Mäkäräisen harteille. Hän hoitaa auktoriteetilla niin soolot kuin ensemble-osuudetkin. Mäkäräinen ei kuulosta iskelmälaulajalta vaan Broadwayn musikaalinäyttelijältä, mikä teatterikontekstissa on pelkästään eduksi. Tähden elkeitä Mäkäräisen tulkinnassa ei ole, mutta tähtipotentiaalia kylläkin.
Kia Lehmuskoski tekee tanssijana saman kuin Mäkäräinen laulavana näyttelijänä. Hänen tanssinsa kannattelee suuria ryhmäkohtauksia, ja se vangitsee yleisön mielenkiinnon soolonumeroissa, ennen kaikkea argentiinalaisessa tangossa, jossa on draamaa ja puhkuvia tunteita vähintään yhtä paljon kuin Valon pisaroiden rakkaustarinassa.
Vain muuan seikka Suomisen ohjauksessa ihmetyttää: miksei Esa Nummelaa , aivan loistavaa tulkitsijaa, käytetä Valon pisaroissa laajemmin. Hän vetää oman koomisen sivuroolinsa mainiosti ja säväyttää totta kai laulullaan kuten aina, mutta Nummelaa olisi kuullut mielellään enemmänkin, varsinkin kun Kilpeläisen musiikin rytmiikassa ja laulujen teksteissä on sellaista letkeyttä, joka epäilemättä sopii Nummelan artisti-identiteettiin saumattomasti.
Nyt Nummelalle varataan vain päähenkilön side-kickin rooli, joka on mainio mutta turhan pieni hänen osaamiseensa nähden.
Kaikki tällainen yksityiskohdista mussuttaminen on tietysti turhaa kun katsoo Joonas Suomisen esiin taikomaa kokonaisuutta: täysimääräistä Broadway-musikaaliherkkua syksyisessä Salossa.
