Merikotkia. Runsaasti merikotkia.
Sanna-Mari ja Panu Kuntun ensimmäiset lintuhavainnot Halikonlahdella ovat ilahduttavia. Eletään kesäkuun 11. päivää vuonna 2020, ja Kuntut ovat juuri aloittaneet pitkän melontamatkansa Vuohensaaresta kohti Porin Reposaarta.
Kemiönsaarelaisparin tavoitteena on meloa sama reitti, jonka ympäristöfilosofi, lintututkija Pentti Linkola teki perheineen vuonna 1974. Aliisa Linkola souti, Pentti Linkola teki havaintoja ja tarkkoja laskelmia 1000 kilometrin matkan ajan linnuista.
– Havaitsimme Halikonlahden ympäristössä enemmän merikotkia kuin Linkolat koko matkansa aikana, Panu Kunttu kertoo yli kaksi vuotta matkan jälkeen.
Kunttujen merimatka on saanut alkunsa 20 vuotta sitten. Panu Kunttu on linturetkellä Ahvenanmaan länsipuolella sijaitsevalla Signilskärin saarella. Hän selaa lintuaseman vieraskirjaa ja hämmästyy lukemaansa.
”20-21/ 1974 Poikettiin soutumatkalla Salo-Pori, vanhat 13 vuoden tauon jälkeen. Pentti, Aliisa, Mirjami ja Leena Linkola.”
– Mietin, miten noin pitkä soutumatka voi olla edes mahdollista
Ajatus Signilskärille melomisesta jää kutkuttamaan. Panu Kunttu tutustuu luontotalkoissa Linkolaan ja saa häneltä puhtaaksi kirjoitetut tiedot lintuhavainnoista. Kun hän tapaa Sanna-Marin, unelmasta tulee hiljalleen yhteinen.
Matkasuunnitelma hioutuu vuosia, ja samaan aikaan lisääntyvät myös tuiki tarpeelliset melontataidot.
Lokakuussa 2018 Kuntut haastattelevat Pentti Linkolaa tämän kodissa Vanajaveden äärellä Hämeessä. Keskustelu vie tuntikausia.
Lintuhavaintoja täydentävät Linkolan antamat kartat ja muistiinpanot. Tietoja vertaamalla olisi mahdollista saada tietoa siitä, miten saariston lintukanta on vuosikymmenien aikana muuttunut.
Kuntut haluavat lähteä matkaan myös kulttuurihistoriallisista syistä.
– Saaristossa on liikkunut botanisteja käsivoimin jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Tahdomme edistää perinteen jatkumoa. Tutkimusmatkaa varten ei tarvitse lähteä Grönlantiin tai viidakkoon, vaan uniikkia tutkittavaa löytyy meidän saaristostamme, Panu Kunttu sanoo.
Kuntut tekevät tarkan työnjaon. Sanna-Mari Kunttu on koulutukseltaan ympäristösuunnittelija ja eräopas, ja hän vastaa varusteista, turvallisuudesta ja muonituksesta.
Esimerkiksi veden riittävyys pitää varmistaa, sillä puhdasta vettä on saatava lisää viiden päivän välein. Samoin ruokatäydennykset on suunniteltava etukäteen.
Biologi, tutkija Panu Kuntulle puolestaan tulee päävastuu matkan tutkimusosiosta. Jotta lintuhavainnot olisivat vertailukelpoisia, matkan piti edetä suunnilleen samaa tahtia kuin mitä Aliisa Linkola oli soutanut vuosikymmeniä sitten.
– Olemme molemmat kokeneita melojia, emmekä ajatelleet, että vastoinkäymisiä tulee paljon, Sanna-Mari Kunttu sanoo.
Ensimmäiset yllätykset alkavat kartoista. Saarien ja luotojen nimet ovat ajan saatossa vaihtuneet, ja tarkan reitin jäljittäminen on työlästä.
Perusteellinen pohjatyökään ei auta saaristossa: lahtien ja saarten välejä on kuroutunut umpeen niin, ettei Linkoloiden vanaveden tarkka seuraaminen ole enää mahdollista.
Myös ruovikoituminen muuttaa maisemaa. Linkolan kehumat Salon vesialueiden rantaniityt runsaine linnustoineen ovat enää muisto vain, ja osa saarista on muuttunut rakentamisen tai hakkuiden takia tunnistamattomiksi.
Kuntut odottavat, että sinilevä kiusaa matkan tekoa suunnilleen heinäkuun puolivälissä. Helteisinä kesäpäivinä uiminen on ainoa tapa viilentyä, sillä suojaa ei ole melojille tarjolla missään. Telttapaikkojen etsintää taas hankaloittaa rannoille kasautuva, löyhkäävä leväpuuro.
– Levää olikin jo kesäkuussa, paljon normaalia aikaisemmin, Sanna-Mari Kunttu sanoo.
Jo alkupäivinä käy iso vastoinkäyminen: Panu kaatuu liukkaassa kivikossa ja satuttaa kylkensä. Seuraavana päivänä hän liukastuu uudestaan ja loukkaa kätensä.
– Oikea käsi oli lähes käyttökelvoton.
Tapaturma vaikuttaa sekä melojien mielialaan että matkan tekoon. Sanna-Mari hinaa Panun kajakkia, mutta molempia mietityttää, onko jatkamisessa mieltä. Pystyisikö Panu pelastautumaan tiukan paikan tullen?
– Myös aikataulu painoi mieltä. Se toi painetta koko matkan ajan, Kuntut kertovat.
Hankaluuksia kertyy lopulta paljon: kovien tuulten takia Kuntut joutuvat odottamaan kolme päivää autiolla saarella sään paranemista. Juomavesi uhkaa loppua, joten lisää vettä on kerättävä lammikoista ja otettava talteen sadevedestä.
– Seurasin säätä kolmesta eri palvelusta, mutta ennusteet vaihtelivat keskenään todella paljon. Ne ovat todellakin vain ennusteita, Sanna-Mari Kunttu huomauttaa.
Murhetta kertyy myös ukkosista ja syöksyvirtauksesta, joka uhkaa viedä melojen teltan mennessään. Teltta ja tavarat ovat uhattuina myös leiripaikalla, jossa laiduntaa karjaa. Naudat ovat turhan kiinnostuneita saaren uusista asukkaista, ja ne saavat irrotettua teltannaruja ja -kiiloja.
Välillä matkaan tulee ylimääräisiä kilometrejä, kun Linkoloiden reittiä ei pysty enää noudattamaan. Esimerkiksi Ahvenanmaan eteläpuolella olisi ylitettävä viisi perättäistä laivaväylää. Linkolat sousivat selän yli sumussa, Kuntut kiertävät mieluummin 10 kilometrin lisämutkan ja valitsevat turvallisemman reitin.
– Laivaväylien ylittäminen on stressaavaa. Alhaalla merenpinnan tasolla ei voi tietää, onko tullut nähdyksi, Sanna-Mari Kunttu kertoo.
Paikoin sää on pelottavan huono. Utön lähettyvillä Kunttujen on tehtävä hätärantautuminen lähimmälle luodolle – sinne, minne vain nopeasti pääsee.
– Aallokko oli 2,5 metristä, enkä nähnyt Sanna-Maria enkä Utön majakkaa lainkaan, Panu Kunttu kuvailee
Mikä ihme saa Kuntut jatkamaan eteenpäin, vaikka vastoinkäymiset seuraavat toisiaan?
– Oli luotettava siihen, ettei tilanne voi mennä enää huonommaksi, Sanna-Mari Kunttu sanoo.
– Retkeen kohdistui valtava lataus ja odotukset. Tiesimme, että se on nyt tai ei koskaan. Olimme valmiita viemään oman jaksamisen äärirajoille, Panu Kunttu täydentää.
Joka päivä 7,5 viikon ajan Kuntut myös toteuttavat tehtäväänsä: he laskevat lintuja. Kaikki Linkoloiden matkan alkuperäisten havaintopaikkojen linnut on laskettava ja määritettävä.
Päävastuu laskennoista on Panu Kuntulla. Hän luettelee havaintoja puolisolleen, joka kirjaa ne ylös. Kovassa aallokossa toisen tehtävänä on pitää kajakkeja paikoillaan tai varmistaa rannalla, ettei meri vie kulkupelejä mukanaan.
– Olen havainnoinut lintuja 30 vuotta, ja usein jo niiden koosta ja käyttäytymisestä erottaa, mikä laji on kyseessä. Joskus luodolla pelkkä varoitusääni riitti havainnoksi, Panu Kunttu kertoo.
Hankalimpia laskettavia ovat ilmaan lehahtavat satojen lintujen parvet.
– Ne käydään kiikareilla useita kertoja läpi, ja havainnoista lasketaan keskiarvo, Panu Kunttu sanoo.
– Laskeminen ei ole ihan helppoa, jos parvessa on sekaisin esimerkiksi kalatiiroja ja lapintiiroja, Sanna-Mari Kunttu jatkaa.
Luodoilta löytyy myös muunlaisia havaintoja. Ahvenanmaan saaristossa on kalliolle tehty kivistä kehä eli jatulintarha, josta Sanna-Mari Kunttu on yhteyksissä Ahvenanmaan maakuntahallintoon. Siitä ei ole viranomaisilla aiempaa tietoa.
Pitkään merimatkaan mahtuu runsaasti myös hyviä hetkiä. Sanna-Mari Kuntulle yksi tärkeimmistä on saapuminen Signilskärille, josta hän on kuullut paljon tarinoita – ja josta idea koko matkasta aikanaan syntyi. Vastassa lintuasemalla on parin ystäviä.
– Maisema oli vielä upeampi kuin olin osannut odottaa. Pääsimme tutustumaan Pentin tekemään lintujen tarkkailupaikkaan, ja Pentti oli saarella jotenkin läsnä, Sanna-Mari Kunttu kuvailee.
Ahvenanmaan hiljaisilla vesillä myös vastoinkäymiset ja stressi alkavat helpottaa. Rantautumispaikkoja löytyy Saaristomeren aluetta helpommin, sillä mökkiruuhkaa ei ole. Myös veneliikenne on vähäisempää.
Panu Kunttu iloitsee Ahvenanmaan luonnontilaisesta saaristosta, jossa korkeille kallioille voi kiivetä katsomaan maisemaa, jossa ei näy mitään ihmisen tekemää. Häiriöttömässä maisemassa viihtyvät myös linnut.
– Linkola sanoi aikanaan, että Saaristomeri on eteläisen Suomen suurin erämaa. Nyt voi sanoa, että pohjoinen Ahvenanmaa on eteläisen Suomen suurin erämaa, hän kiteyttää.
Loppumatkasta päiväetapit pitenevät, sillä säät ovat suotuisia ja heinäkuun taittuessa elokuulle on lintujen pesimäkausi ohi ja laskettavaakin vähemmän.
– Alkoi tulla helpottunut olo, että pääsemme sittenkin perille, Sanna-Mari huokaisee.
Porin Reposaareen Kuntut rantautuvat samana päivänä kuin Linkolan perhe vuonna 1974: elokuun kolmantena. Kotiin Taalintehtaalle he pääsevät Panun vanhempien kyydissä.
Jo muutamaa päivää myöhemmän he ovat taas melomassa. Miksi ihmeessä?
– Pitkään saaristossa ollessa luontosuhde syvenee. Kajakilla pääsee lähelle luontoa omin lihasvoimin paikkoihin, joihin ei muutoin pääse. Merellä olo on kokonaisvaltainen elämys, Sanna-Mari Kunttu sanoo.
Taalintehtaalla alkaa Linkola-melonnan toinen osuus: kokemuksista kootaan kirja. Kuntut ovat pitäneet päiväkirjoja, ja muistiinpanot paljastuvat yllättävän yhtenäisiksi.
– Panu on tottunut tekemään tieteellistä tekstiä, ja minun tyylini on kaunokirjallisempi. Letitimme kirjaan mukaan tieto-osuudet ja Linkoloiden tarinan.
Kirjan kirjoittaminen yhdessä sujuu pariskunnan mukaan yllättävän helposti. Samoin meni myös koko pitkä melontaretki.
– Suhteemme kesti hyvin, vaikka olimme 7,5 viikkoa jatkuvasti yhdessä. Ei tullut riitoja, emmekä kyllästyneet toisiimme. Merellä ymmärtää toisen arvon, yksin ei olisi pärjännyt, Panu Kunttu sanoo.
– Vaikeitakaan päätöksiä ei tarvinnut tehdä yksin. Se oli todella arvokasta, Sanna-Mari Kunttu toteaa.
Kunttujen teos Kaikki luodon linnut (Nemo) ilmestyi tänä keväänä. Se on sekä matkakertomus että tietokirja, joka tuo kattavasti tietoa saariston luonnosta ja kulttuurihistoriasta, ympäristön muutoksista sekä tietenkin linnuista.
Kunttujen johtopäätökset linnuston kuulumisista ovat murheellista luettavaa.
– Noin 50 lajia on taantunut Linkolan havainnoista, noin 25 runsastunut. Luontokato tuli esiin kouriintuntuvasti. Monet tyypilliset saariston lajit kuten pilkkasiipi ja tukkasotka ovat vähentyneet. Käynnissä on suuri muutos, ja suojelupäätöksillä on kiire, Panu Kunttu painottaa.
Lintujen pesintää häiritsevät muun muassa lisääntyneet kesämökit ja veneet, vieraspedot eli minkit ja supikoirat sekä avohakkuut, joista kärsivät etenkin hiirihaukka ja hömötiainen.
Ilmastonmuutos näkyy Saaristomerellä esimerkiksi haahkakannan pienentymisessä. Haahkat syövät sinisimpukoita, joita on saatavilla aiempaa vähemmän Itämeren lämpenemisen ja suolapitoisuuden laskun vuoksi.
Kunttujen havainnosta paljastuu myös myönteistä kehitystä. Esimerkiksi merihanhia ja laulujoutsenia on nyt enemmän kuin Linkolan laskentojen aikaan.
– Ne rauhoitettiin metsästykseltä vuosikymmeniä sitten, ja pitkän suojelutyön tulokset näkyvät, Panu Kunttu summaa.
Kunttu ottaisi pikaisesti tehostetun suojelun piiriin selkälokin, jonka kanta on taantunut. Myös perinteinen ulkoluotojen laji karikukko on harvinaistunut.
Tärkeänä suojelukeinona Kuntut näkevät Saaristomeren kansallispuiston laajentamisen. He korostavat myös vieraspetojen metsästyksen jatkamista sekä Metson eli vanhojen metsien suojeluohjelman suuntaamista saariston metsiin.
Kuntut näkivät myös lajeja, joita ei 1970-luvulla vielä Suomessa ollut. Esimerkiksi kaulushaikara, merimetso ja valkoposkihanhi ovat levittäytyneet pohjoisimmille vesille.
– Linkolat eivät nähneet yhtään hyljettä eikä saukkoa. Ne olivat hätää kärsimässä aiemmin, mutta nyt ne ovat saariston vakioasukkaita.
Pentti Linkola kuoli huhtikuussa 2020. Suruviestin saadessaan Kuntut olivat Saaristomerellä melomassa – missäpä muuallakaan.
– Olimme aikoneet käydä Linkolan kanssa läpi aineistomme reissumme jälkeen. Yksi osa matkasuunnitelmasta jäi toteutumatta, Sanna-Mari Kunttu sanoo.
Parhaillaan Kuntuilla on hahmoteltavana uusi, pitkä melontaretki. He aikovat meloa ensi keväänä heti jäiden lähdettyä Virolahdelta itärannikolta ylös Tornioon saakka ja havainnoida lintuja.
Melonta on osa 15 vuoden välein tehtävää lintuatlastutkimusta, jossa selvitetään lintujen levinneisyyttä. Tällä kertaa Kuntuilla on edessään melontamatkaa 1500 kilometriä ja aikaa 10 viikkoa.
– Nyt emme mene Ahvenanmaalle, mutta Perämerelle on ehdittävä vielä, kun linnut ovat siellä vielä pesimäpaikoilla, Panu Kunttu sanoo.
Lintuhavainnot numeroina
- Sanna-Mari ja Panu Kunttu tekivät lintuhavaintoja 539 paikasta, jotka ovat vertailukelpoisia Pentti Linkolan havaintojen kanssa.
- Kuntut havaitsivat 135 eri lajia, Linkola 149. Molempien yhteisiä yleisimpiä lintulajeja olivat kalalokki, meriharakka ja lapintiira.
- Lapintiira ja kalalokki kuuluivat myös molempien aineistojen runsaslukuisimpiin lajeihin.
- Kuntut näkivät 13 lajia, joita Linkola ei havainnut. Useat ovat etelästä pohjoiseen ilmastonmuutoksen seurauksena levittäytyneitä.
- Vastaavasti Linkolan bongauksista 27 jäi Kuntuilta havaitsematta. Muun muassa nokikana ja punasotka kärsivät vieraspedoista, jouhisorsaa haittaa elinympäristöjen umpeenkasvu.
Retkimelojan on varauduttava vaaroihin
Melonnan harrastajan pitää osata pelastautua ja pelastaa. Tätä korostavat sekä Sanna-Mari että Panu Kunttu. Merellä apu ei ole lähellä, ja olosuhteet voivat muuttua nopeasti.
– Oman osaamisensa rajat pitää tietää, ja eri säätyypit on tunnettava. Pitää olla melonut sumussa, aallokossa ja paahteessa, ja on tiedettävä, miten sää vaikuttaa omaan jaksamiseen, Sanna-Mari Kunttu painottaa.
Myös riskien hallinta etukäteen on tärkeää. Reitin vaaran paikat kuten vilkkaasti liikennöidyt väylät on käytävä suunnitelmissa läpi, ja varusteiden on oltava kestäviä. Mukaan tarvitaan myös varakappaleita.
– Meillä oli mukana esimerkiksi varamelat, Sanna-Mari Kunttu sanoo.
Pitkiä matkoja ulommas saaristoon Kuntut suosittelevat kokeneille melojille. Taitoja voi kartuttaa hiljalleen ja edetä kokemuksen karttuessa kauemmaksi.
– Ensimmäinen pitkä melontaretkeni alkoi Teijolta, ja kiersin Kemiönsaaren ympäri. Ranta oli koko ajan sopivan lähellä, Panu Kunttu kertoo.
Osaamista voi hankkia myös melontakursseilla ja opastetuilla retkillä. Sanna-Mari Kunttu vinkkaa, että lyhyilläkin melontaretkillä on mahdollista toimia konkreettisesti luonnon hyväksi.
– Meloa voi vaikka lähisaareen, kerätä sieltä roskia ja tuoda ne mukanaan pois.
Melomaan Saaristomerelle
Taalintehtaan edustan Biskopsössä on kluuvijärviä, pitkä luontopolku ja vanhoja metsiä, joita jo Pentti Linkola kehui.
Vänön saarella on poikkeuksellisen monipuolista luontoa: tervaleppälehtoja, nummia ja hiekkarantaa. Sinne pääsee käymään myös yhteysaluksella
Kråkskäriss’ on nähtävissä perinnemaisemaa ja vanha kalastajatorppa. Idyllisellä saarella laiduntaa lampaita.
Vinkit: Sanna-Mari ja Panu Kunttu
Haahkan ja varmaan muutaman muunkin lajin taantumisessa merkittävä tekijä on merikotkan yleistyminen. Nykyään niitä näkee jopa moottoritien pohjoispuolella. Jostain syystä sitä ei jutussa haluttu korostaa. Sen sijaan metsästys nostettiin esiin, vaikka se ei ole minkään lajin uhanalaistumista enää vuosikymmeniin aiheuttanut. Supikoiran ja minkin osalta tosin saisi aiheuttaa, koska itsekin olen seurannut minkkien vaikutusta erään rehevän lintulahden poikueisiin. Puolisen tusinaa minkkiä vähemmän paransi tilannetta selvästi.
Sinänsä Kunttujen retki oli ainakin näin kohtisohvalta seurattuna upea. Toivottavasti lihasvoimalla tapahtuva veneilykulttuuri saa tuosta lisää nostetta. Myös Kunttujen havainto lähiluonnon kiinnostavuudesta kaukomatkojen sijaan oli enemmän kuin tärkeä.
Vihreiden luonnonvaraisten eläinten yltiöpäinen suojeleminen ei ota huomioon, miten lajikohtaisesti myös ne vahvimmat lisääntyvät, koska niiden ravintolajit ovat lisääntyneet helpottaen saalistamista.
Petoeläinten runsastuminen aiheuttaa myös ihmisille monenlaista harmia, mutta siitä vihreät vähät välittävät, vaikka tuotantoeläimiä sudetkin jo käyvät saalistamassa ja raatelemassa.