”Pikkuporvarillisuuden syvin olemus on se, että kaikkea pitää hävetä” – Mikko Vienonen palaa kirjoissaan Saloon, jonka muutosta hän tarkkailee matkan päästä

1
–  ­Tiedän, että vaikka miten selittäisin, jotkut lukevat tätä historiankirjoituksena. Kirja on mielikuvituksen tuotetta, eikä kerro Kuiron leipomosta. Olen tehnyt tahallani kirjan leipomosta todellisuutta surkeamman paikan, sanoo Mikko Vienonen. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Kyl mää tiärän kuka sää ole.

Tympeä tokaisu palautti kirjailija Mikko Vienosen maan pinnalle. Häntä pitkään baaritiskiltä katsonut nainen ei ollutkaan miehestä kiinnostunut, vaan tuijotuskisa sai tylyn lopun.

– Putosin aivan täysin. Siinä kiteytyi jokin asia salolaisuudesta, Vienonen kertoo vuosia myöhemmin.

Salo ja salolaisuus, pikkukaupungin asukkaiden nurkkakuntaisuus ja ahdasmielisyys, ovat yksi Vienosen uutuuskirjan Leipomon lapset (Teos) teemoista. Apu-lehden toimituspäällikkönä työskentelevä Vienonen on kotoisin Salosta, mutta asunut muualla 35 vuotta. Juuret kulkevat silti mukana.

– Jos meillä ei olisi Helsingissä tuota presidenttiä, niin sanoisin, että olisin Helsingin salolaisin salolainen, Vienonen nauraa.

Mikko Vienosen isoisä on Sulho Kuiro, ja Vienonen on työskennellyt teininä kesäisin Kuiron leipomossa. Myös Leipomon lasten keskiöissä on suvun omistama leipomo.

Kertomuksen kolme serkusta Heli, Arto ja Kimmo yrittävät pärjätä elämässään, mutta kun unelmat karahtavat kiville, syypää löytyy muualta kuin peilistä.

– He ovat kolme hyvin erilaista persoonaa, jotka kuitenkin muistuttavat toisiaan surkuhupaisan paljon. Vastuun kantaminen on heille vaikeaa. Kirjan työnimikin oli Ei kai se mun syy ol, mutta se ei ehkä olisi tullut ymmärretyksi.

Vienonen on ammentanut leipomokuvauksissa omista muistoistaan 40 vuoden takaa. Todentuntuiselta maistuu esimerkiksi kuvaus eestinlimpun ostajasta, joka viimeiseen asti epäilee juuri leipomosta tulleen tuotteen tuoreutta ja vänkää vastaan myyjälle.

”Ei see viäl mittän torista. Voi ne silti olla eilissi.”

”Eilisiä saa vain pyynnöstä. Ei niitä ole koskaan täällä myymälän puolella.”

”Jaa mistäs sää sen voi tiättä jos ne kerran juur leipomost tuliva.”

Serkukset niin kuin koko kirjan leipomo ovat ehtaa fiktiota. Varmuuden vuoksi Vienonen sijoitti leipomon Vilhonkadulle paikalle, jossa sijaitsi ennen Kuiron kilpailija.

–  ­Tiedän, että vaikka miten selittäisin, jotkut lukevat tätä historiankirjoituksena. Kirja on mielikuvituksen tuotetta, eikä kerro Kuiron leipomosta. Olen tehnyt tahallani kirjan leipomosta todellisuutta surkeamman paikan.

Surkeutta piisaa. Johtajaksi kohoava Arto haukkuu alaisiaan kommareiksi, ja perunaleivosten reseptiin kuuluu ylijäämäkakkupohjia, tärveltyneitä leivoksia ja mansikkahilloksi värjättyä halpaa omenasosetta.

Jos tarinan omalle suvulle leivotaan täytekakku, sen väliin tulee oikeaa kermaa eikä voikreemiä, ”inhaa niljaa, joka muistutti lähinnä lypsyvoidetta. ” Satavuotiaana markkinoitu leipäjuuri ei ole vuosipäiviä nähnytkään, vaan tehty uusiksi tarpeen mukaan.

Vienosen omasta suvusta ammentaa Leipomon lapsissa vähä kerrassaan paljastuva tarina isoäidin valokuva-albumista. Kuka isoäiti oikein oli, ennen kuin kolmikymppisenä tapasi maalaisleipurin ja päätyi tämän vaimoksi? Sitä miettivät sekä kirjan Heli että todellisen maailman Mikko Vienonen.

– Isoäitini työskenteli nuorena tarjoilijana Turussa. Häneltä jääneessä valokuva-albumissa oli satoja kuvia elämästä 1920–30-luvuilta. Hänellä oli selvästi ollut suhde jonkun vakavaraisen herran kanssa.

Isoäidin menneisyydestä ei koskaan puhuttu. Jos Vienonen yritti kysellä ja esittää teorioitaan, vastaus oli ”sulla on vilkas mielikuvitus.”

– Ajatukseni oli alkujaan tehdä romaani isoäitini tarinasta, mutta tajusin, ettei se pelitä. Se olisi ollut kiinnostavaa vain minun ja sukuni kannalta.

Vienonen oivalsi, mistä haluaa kirjoittaa. Pikkuporvarillisuudesta.

– Pikkuporvarillisuuden syvin olemus on se, että kaikkea pitää hävetä. Vaikka takana olisi fantastinen nuoruus, sitä pitää hävetä. Kulisseja täytyy pitää yllä, ja se on kolmen päähenkilöni tarina.

Mikko Vienosen Leipomon lapset -romaanista iso osa tapahtuu Seppä Laurin patsaan lähettyvillä. Kertomuksen fiktiivinen leipomo sijoittuu Vilhonkadulle. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Leipomon lapset kurottaa 40 vuoden ajalle. Kertomus ei etene kronologisesti, vaan lyhyissä, eri vuosikymmenille sijoittuvissa luvuissa. Tunnelma vaihtelee hauskasta ahdistavaan, jopa saman luvun sisällä.

Salon murre on paikoin vahvaa – ja häijyä.

”Tommossi lööhöttäji toi ja sen porukat o ain ollu! Mää en voi ymmärttä kui ne viittiväkki!”

”Mahtak toika ikä aikuseks kasva! Tommosis erinomasis krekkaliski täytty sit kulkke, ett varmast huamata!”

– Pelkäsin koko ajan, onko murretta liikaa. Sitten totesin, että jos sitä taas on liian vähän, tekstistä ei välity oikealla tavalla salolaisen kulttuurin tunnusomainen piirre: tapa ilmaista asiat vittumaisesti ja vähättelevästi ja korkeintaan puoliksi ironiseen sävyyn.

– En kuitenkaan ole asunut Salossa vuosiin, enkä oikeasti pysty sanomaan, millaisia ihmiset ovat. Juuri siksi tein rikotun aikarakenteen: pystyn kertomaan niistä asioista, joista oikeasti tiedän. Voin tehdä pitkän aikavälin tarinan, jossa kaupunki ja sen muuttuminen on yksi päähenkilö.

Vienonen onnistuu kertomaan Salon muutoksen vuosista mainitsematta Nokiaa yrityksenä kertaakaan. Hän ei halunnut kirjoittaa Nokiasta, vaan yrityksen tuoma vauraus näkyy taustalla.

Vienonen sanoo tienneensä jo Nokian huippuvuosina, ettei menestys voi kestää loputtomiin. Siitä ei kuitenkaan sopinut salolaisten kanssa keskustella, mikä oli Vienosesta merkillistä.

– Ihmiset loukkaantuivat, jos Nokian tulevasta romahduksesta yritti puhua. Monella oli hirveän pikkukaupunkilainen näkökulma – että tuleeko se meille v-tuilemaan.

Mikko Vienonen on asunut kymmeniä vuosia pois Salosta, mutta hän vierailee kaupungissa säännöllisesti. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Suurin Salon muutoksista on Vienoselle ollut kovien huumeiden nousu. Häntä järkyttivät takavuosien heroiinikuolemat, joista hän teki laajan jutun Ilta-Sanomiin. ”Heroiinihelvetti Nokian takapihalla”, otsikoi Vienonen vuonna 2001 ilmestyneen juttunsa.

– Kun kokonaiskuva valkeni haastatteluissa, se oli suoraan helvetistä. Nykyisin on ihan sama, kasvattaako lapsensa Salossa, Helsingissä vai möhnävällä, huumeita voi olla missä vaan.

Näkyvin muutos on ollut katukuva. Se on hiljentynyt takavuosista tyystin. Vienonen pitää syynä median murrosta: nuoret pitävät kotona puhelimillaan yhteyttä kavereihinsa, eikä oikeita kontakteja enää kaivata.

– Kun minä olin nuori, varmin tapa tavata tuttuja oli tulla kaupungille. Nyt ihmiset nysväävät himassa. Kyseessä ei ole mikään pikkukaupunkien ilmiö, vaan sama tapahtuu kaikkialla.

Salo oli tunnistettavasti mukana Vienosen esikoisromaanissa Paskahousussa (Teos 2020), ja kaupunki on mukana myös tulevissa teksteissä. Vienosella on työn alla novellikokoelma, jota hän on tarjoamassa kustantajalle.

– Olen kehittänyt salolaisen avioparin, jonka laitan keskustelemaan erilaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Työnimenä on Kui joku voi olla noi negatiivine, Vienonen nauraa.

Mikko Vienonen puhuu kirjastaan Leipomon lapset Helsingin kirjamessuilla la 29.10. klo 17.30–18.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Leipomon lapset -kirjasta.

Arvio: Haaveet kaatuu kännykkäkaupungissa

Kirsi Hietanen

Apu-lehden toimituspäällikkö Mikko Vienonen työskenteli vuosina 1978–1982 kaikkien salonseutulaisten tuntemassa Kuiron leipomossa kesäapulaisena ja myöhemmin 1980-luvun puolivälissä leipuri-kondiittorina. Yritys on hänen sukunsa omistuksessa.

Vienosen toisen romaanin Leipomon lapset nimeämättömäksi jäävä leipomo muistuttaa kovasti Kuiron leipomoa. Nimeämättömäksi jää romaanin varsinaissuomalainen pikkukaupunkikin, mutta salolainen tai kaltaiseni ’liitoskunnan syöttiläs’, kuten eräs romaanin henkilöistä Saloon liittyneiden kuntien asukkaita kirpeästi nimittää, tunnistaa vaivatta kotikaupunkinsa kirjan sivuilta.

1960-luvun alkuvuosina syntyneet serkukset Kimmo, Arto ja Heli ovat leipomonomistajasukua, joten heidän oletetaan liittyvän yrityksen henkilökuntaan.

Kolmikolla on kuitenkin muita haaveita. Kimmon unelma rocktähteydestä alkaa muuttua todeksi jo ennen täysi-ikäisyyttä 1980-luvun taitteessa, kun kaupungin oma punkbändi Bambi on lähellä tehdä todellisen läpimurtonsa. Bambin biisit ovat lähtöisin Kimmon runosuonesta sitä yhtä hittiä lukuun ottamatta.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuudenkympin korvilla oleva kolmikko asuu edelleen kotikaupungissaan. Tai taas, sillä Kimmo on boheemivuosikymmeniensä mittaan poikennut välillä muuallakin. Serkusten keskinäiset välit ovat huonot, ja miehet käyvät tahoillaan terapiassa. Helinkin kannattaisi, mutta hän on ratkaissut tilanteensa käytännöllisemmin keinoin.

Mikä kaikki aikanaan keskenään kohtalaisen hyvin viihtyneiden serkkujen välit ja elämät on pilannut, selviää vähitellen. Vienonen on rikkonut romaaninsa kronologian pirstaleiksi, joten lukijan on koottava tarina sikin sokin heitetyistä luvun mittaisista paloista.

Toista palapeliä salolainen lukija kokoaa päässään poimiessaan tarinasta tunnistettavia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Nimiä on jonkin verran muutettu tai ne jätetään sanomatta, mutta yhtä kaikki tutussa ympäristössä ollaan vahvasti läpi tunkevaa murretta myöden.

Kuinka paljon sitten on totta ja mihin kaupunkiin tapahtumat sijoittuvat, on lopulta toissijaista. Vienosen kuvaama pikkukaupungin ahdas mentaliteetti lienee yleispätevää ja tunnistettavaa missä päin tahansa. Asukkaiden ja romaanihenkilöiden kohdalla kyse on kompleksisesta viha-rakkaussuhteesta.

Leipomon lapset ei ole juonivetoinen romaani, vaan pääpaino on tavallisten ihmisten tavallisen elämän ja arkisen työn anekdoottien höystämässä kuvauksessa. Vienosen kertojanote on toisaalta humoristisen veijarimainen, toisaalta armottoman tarkkanäköinen.

Henkilöiden luonteenpiirteitä on liioiteltu ronskein vedoin, ja leipomo vaikuttaa melkoiselta kauhunäyttämöltä monessakin mielessä, pikkukaupungin riitaisista musiikkipiireistä nyt puhumattakaan. Ihminen voi lähteä kaupungistaan, mutta ainakaan pikkukaupunki ei lähde ihmisestä.

Mikko Vienonen: Leipomon lapset. Teos. 256 s.

1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
Antti Paija
3 kuukautta sitten

Tämä kirja on pakko lukea.