Konserttiarvio: Keikkapäivä on juhlapäivä – SaloJazzin syyskausi päättyi ja huipentui Raoul Björkenheimin viihdyttävällä ja leikkisällä soitannalla

0
Raoul Björkenheim kitaroineen johtaa Ecstasy-bändiään kuin valistunein yksinvaltias. Salo Jazzin -keikalla hän antoi erityisesti tilaa puhallinvelho Pauli Lyytiselle. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Raoul Björkenheim Ecstasy 10.11. Musinessa.

Pelipäivä on juhlapäivä, tapaavat jalkapalloilijat sanoa.

Samaa voisivat kertoa muusikot. Ainakin Raoul Björkenheimille keikkapäivä on juhlapäivä, sillä niin silminnähden tyytyväiseltä Suomen kansainvälisesti merkittävin jazz-kitaristi näytti tykittäessään omintakeista äänitaidettaan salolaisyleisölle SaloJazzin syyskauden päätöskonsertissa.

Juhlamieli sopiikin saumattomasti Björkenheimin musiikilliseen identiteettiin, vaikka mitään suoranaista bailumusaa hän ei soitakaan. Mutta Raoul Björkenheim on legendaarisen Krakataun ajoista saakka ollut jazz-musiikin homo ludens, leikkivä ihminen joka penkoo klassista jazz-kirjastoa ja keksii täysin uusia sävelkulkuja ja yhdistelee niitä pikkulapsen ihastuttavalla uteliaisuudella.

Eikä hänen luovuudessaan ole mitään pakotettua tai patsastelevaa. Musinen keikallakin Björkenheim yhdessä Ecstasy-bändinsä kanssa saattoi yhden ja saman biisin sisällä vaihtaa säröisistä rock-riffeistä atonaalisen tuuttauksen kautta melodiseen jazz-tunnelmointiin – moiseen joustavuuteen jopa Björkenheimin sävellyksellinen esikuva John Coltrane tarvitsi erillisiä kappaleita ja kokonaisia albumeita.

Raoul Björkenheimin nykyinen bändi Ecstasy on nimenomaisesti bändi eikä maestron mestaruuden alleviivaamiseen keskittyvä leipäpappien joukkio. Björkenheimin osaaminen käy kyllä selväksi ilman, että hänen tarvitsee imeä lavalla kaikki happi itselleen.

Musinen puolitoistatuntisen aluksi, kun As Luck Would Have It -biisi starttasi pimeään syysiltaan, Björkenheim vaikeni ja antoi Pauli Lyytisen puhaltimien toivottaa yleisön tervetulleeksi. Sen jälkeen liideri tarjoili sähkökitarastaan kipakat rokkipolkat – ja avasi jälleen kentän Lyytisen ilmiömäiselle saksofonismille.

Yhtä lailla huomion olisi voinut kiinnittää basisti Jori Huhtalan tai veteraanirumpali Markku Ounaskarin työskentelyyn. Heidän komppinsa loi avauskappaleesta lähtien jonkinlaisen itämaisen taikamaton, jonka päällä Björkenheimin ja Lyytisen solistiset osuudet saivat leijua, vapaina mutta hallitusti.

Tunne on linjassa Björkenheimin sävellyksellisen metodin kanssa. Hän on ilmiselvästi luonut tiukan konseptin Ecstasylle, jonka rajojen sisällä yhtyeen jäsenillä on suuret ilmaisulliset vapaudet. Näin monipolviset biisit pysyvät paketissa myös lavennettuina live-tulkintoina säilyttäen silti improvisatorisen luonteensa.

Illan setin Raoul Björkenheim oli koostanut nimenomaisesti Ecstasylle kirjoitetusta materiaalista, bändin ensimmäiseltä ja kolmannelta levyltä. Niin ikään Musinessa kuultiin tulevan albumin sävelmiä, joista leikkisästi alkava ja totisempaan menoon päätyvä Go Row on kuin symboli Björkenheimin homo ludens -luonteelle.

Mikäli yksikään salolaisyleisössä luuli ennen keikkaa jazzin olevan totista tai peräti vaikeasti lähestyttävää musiikkia, Ecstasy laittoi mielikuvat uusiksi. Se voi myös olla iloista ja viihdyttävää ja silti sävellyksellisesti kiinnostavaa vaikka ikiaikaisten standardien sijasta soitettaisiinkin melodioihin vapaamielisesti suhtautuvaa nykyjazzia.