Päättyvä urheiluvuosi tarjosi jälleen valtavasti sykähdyttäviä hetkiä.
Tässä Salon Seudun Sanomien urheilutoimituksen vuoden 2022 vahvimmat muistijäljet jättäneet tapahtumat.
Hiljainen hetki
Vaiensin Yle Urheilun melskaavat selostajat Wilma Murron varmistettua EM-mitalin ylittämällä toisellaan 465 Münchenin seiväsfinaalissa. Murto näytti käyvän viidessä metrissä melkein jokaisessa hypyssään, myös pudotuksissaan.
Tästä saattaa kehkeytyä jotakin, ajattelin. Keskityin kuvaan. Jättäydyin kahden kesken urheilijan kanssa. Lakkasin rapsuttamasta piikkarikänsääni.
Tiedämme kuinka kävi. Murto voitti mestaruuden, hyppäsi kolme Suomen ennätystä (475, 480, 485), kaunisti omaa ennätystään 13 ja kauden parastaan 25 senttiä metodilla hyvin menee mutta menköön.
Moinen tempaus Kalevan kisojen räpellyksen – 450 liikaa – jälkeen, vuosien hapuilun 17-kesäisenä hypätyn juniorien ME:n (471) jälkeen, vammakierteiden ja valmentajakarusellin jälkeen.
Kauppalani neito, seuratoveri, lajitoverini yleisurheilussa.
Iso teko urheilussa tuli lähelle.
Hartaassa hiljaisuudessa.
Heimo Elonen
Toimittaja ja SE-urheilijat saivat ultrajuoksussa Ansionsa mukaan
Pohjustaessa mainioksi osoittautuneen Salon SM-viikon ennakkojuttuja iski älynväläys: sitähän voisi itsekin osallistua urheilijana tai vähintään liikkujana.
Sadan kilometrin SM-juoksu ei todennäköisesti koskaan tule sijaitsemaan lähempänä kotia kuin se kesäkuun lopussa sijaitsi. Kiitos Andi Mwegeranon, on Salon juoksutapahtumaperinne jatkunut läpi 2000-luvun.
Yhdestä Urheilupuiston ympäristössä kulkeneen kisareitin kohdasta on noin sata metriä lapsuudenkotiini. Harvoin tarjoutuu mahdollisuus poiketa vanhempien jääkaapilla kesken kilpailun.
Kukin saa varsinkin noin 30 asteen lämpötilassa tapahtuvassa kestävyysjuoksussa ansionsa ja taustojensa mukaan. Urheilutoimittajan kohdalla se merkitsi muutaman vuoden säännöllistä hölkkäämistä ja ajoittain hieman vauhdikkaampaakin juoksua.
SM-kilpailuun lähtivät myös miesten sadan kilometrin Suomen ennätysmies Henri Ansio ja naisten SE-tulosta tavoitellut Satu Lipiäinen. GPS-seurantalaitteita oli tarjolla meille kaikentasoisille suorittajille, samoin TV-aikaa Jyri Kivimäen johdolla mainiosti toteutetussa lähetyksessä.
Omalta osaltani kilpailu kesti noin 44 kilometriä. Olisi helppoa pistää keskeytys kuukautta aiemmin vaivaamaan alkaneen vasemman polven syyksi.
Totuus piilee kuitenkin siellä klassisessa maratonin ”seinässä”. Vaikka Tahkonkadun ylämäki kohti Urheilupuistoa tuntui 7-vuotiaana kovin pitkältä ja jyrkältä, ei tunne silloin ollut läheskään yhtä paha kuin SM-kilpailun seitsemännellä kierroksella.
Siinä missä kuusi ensimmäistä kierrosta olivat omaan vauhtiini nähden suoranaista rallattelua, tapahtui hyytyminen totaalisena. Samaan aikaan Lipiäinen ohitti minut muistaakseni toista kertaa kierroksella.
Hänen loppuaikansa seitsemän tuntia, 40 minuuttia ja 20 sekuntia merkitsi jokaisen kilometrin taittumista keskimäärin alle viidessä minuutissa. Itse pysyisin kyseisessä vauhdissa mukana jokusen kilometrin, uusi SE-nainen ja myöhemmin kesällä MM-vitoseksi sijoittunut Urheilija siis sata kilometriä tukalahkossa säässä.
Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki tapahtuikin lopulta Pahkavuoren perhepuiston liepeillä. Omat jalkani sallivat juuri ja juuri kävelemisen siinä vaiheessa, kun Satu Lipiäinen ohitti kyseisen paikan kuudettatoista ja sillä erää viimeistä kertaa – juosten.
Olli Mäntylä
Kun SalPa vaihtoi ekolokeroa
Töölön jalkapallostadion, 15. lokakuuta 2022 kello 19.51.
Erotuomari Joona Manninen viheltää Klubi 04–SalPa-ottelun päättyneeksi. SalPan ennätyksellinen 21 kauden mittainen putki Kakkosessa on tullut päätökseen. SalPan vaihtopenkki ryntää nurmelle juhlimaan sarjanousua.
Lähden harppomaan valtavalla kiireellä stadionin tyhjältä lehdistöparvelta alas kohti kenttää. Ajattelen entisiä pelaajia Jussi Haijasta, Antti Hakalaa ja seurapomo Tope Toivosta sekä huomisen lehden pääotsikkoa. Avaan ensimmäisen oven, josta pääsen rappukäytävän sijaan miestenhuoneeseen. Vilkaisen peiliin ja naurahdan kiukkuisesti: mitä sinä teet?
Oikea ovi löytyy ja pääsen kentälle esittämään tyhjiä ja tarpeettomia kysymyksiä onnesta sykkyränä olevalta joukkueelta.
Kesken kauden SalPaan palannut varamaalivahti Santeri Aaltonen kysyy myöhemmin pukukoppikäytävällä, että mitä hän täällä tekee. En osannut vastata heti. Jälkeenpäin mietittynä olisin vastannut, että ilman Aaltosen kaltaisia pelaajia SalPa olisi ollut jo pitkään Kolmosessa.
Jäämme kuvaajamme Iltasen Santerin kanssa stadionin ravintolaan kirjoittamaan juttuja ja käsittelemään kuvia. Puoli kymmeneltä kaikki on valmista. Takkini haisee makealta kuohuviiniltä ja paitani hieltä. Töölö on pimeä ja hiljainen.
Olen ollut töissä Salon Seudun Sanomissa 14 vuotta. Niiden vuosien aikana olen kokenut LP Viestin loputtomalta tuntuneen mestaruusputken, Vilppaan nousun divarista Suomen mestariksi sekä Wilma Murron kasvun teinitähdestä Euroopan mestariksi. Olen nähnyt, miten entisistä pelaajista on tullut isiä ja äitejä sekä valmentajia ja seurapomoja.
Mutta SalPan nousu iski jostain syystä lähelle. Sillä mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen arvostanut rehellistä ja paikallista amatööriurheilua, jossa raha ei liiku mihinkään suuntaan ja pelaajat pelaavat puhtaasta pelaamisen ilosta.
SalPan edustusjoukkueella on ollut salolaisen urheilun ekosysteemissä oma tärkeä lokero, jossa ei puhuta potkuista ja kuivista pelaajamarkkinoista, europeleistä ja maaotteluista tai eturistiriidoista ja pelaajan urasuunnitelmista.
Joku on varmasti ihmetellyt vuosien varrella, että miksi emme ole kritisoineet SalPaa sen enempää: ensinnäkin siihen on ollut harvoin aidosti aihetta ja toiseksi kyseessä on ollut amatööriurheilua, jossa kritiikin kohteet eivät SalPalta edes voita leipänsä päälle.
Kotimatkalla Töölöstä Örninkadulle mietin, että nyt tämä kaikki muuttuu. Huoleton ja rento ekolokero on jatkossa totinen ja tavoitteellinen ekolokero. Samalla saavutin sisäisen kyynisyyteni viimeisen tason, jossa 20 vuotta haettu sarjanousu muuttuu jollain ihme tavalla huonoksi jutuksi.
Aamulla huomaan, että WhatsAppiin on tullut yöllä viesti.
– Kiitti kaikista vuosista. Äijä jaksanut kirjoittaa, vaikka aina ei ole kulkenut. Tänään ei nukuta!
Viestin lähettäjä on uransa päättänyt SalPa-kapteeni Iku Leino, jonka johtamaa SalPaa minulla on jo nyt ikävä.
Juha Tuuna
