Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala. 271 sivua. Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.
Koska tuonpuoleista ei ole, tilit on pakko tasata maallisen elämän aikana, päättelee Opetuslapsen päähenkilö ja kostaa häntä lapsuudessa kaltoinkohdelleille sijaisvanhemmilleen sekä häntä teinityttönä mansikkapellolla salakuvanneelle maanviljelijälle.
Se on kuitenkin vasta alkua Kari Hotakaisen rajussa ja rujossa romaanissa. Maria, Opetuslapsen minäkertoja ja lukijan peilikuva, kaappaa kolme häntä nöyryyttänyttä ja elämäntavoillaan loukannutta ihmistä autioituneelle huoltoasemalle tilejä tasaamaan.
Rasvamonttuun vaan, sillä sanoillakin on seurauksensa siinä missä teoillakin!
Kidnapattua kolmikkoa yhdistää tekopyhyys ja pakkoliikkeenomainen tarve hyvesignalointiin. He ovat aikamme ihmisiä, jotka retostelevat omalla erinomaisuudellaan sosiaalisessa ja perinteisessäkin mediassa. He ovat niitä tyyppejä, jotka julkisesti ilmoittavat olevansa ”hyvien puolella”. Mitään tosiasiallisia hyväntekijöitä he eivät tietenkään ole, vaan itseriittoisia rääpäleitä, jotka kahvilassa vilkuilevat hymyillen ympärilleen varmistaakseen että heidät huomataan ja tunnistetaan.
Hotakaislaisessa moraalikatsannossa synneistä on maksettava vähintäänkin ohjehinta, ja sitä Maria on tullut perimään. Tilille joutuvat Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä. Ensimmäinen on eläköitynyt vakuutusyhtiön lääkäri, joka on löytänyt merkityksen merestä. Keskimmäinen taasen itsensä keskiluokan yläpuolelle korottanut ravintolakriitikko, joka salaa ja julkisestikin halveksuu ihmisiä jotka eivät nauti lounaakseen riekonrintaa. Kolmas on puolestaan kateudesta elämäänsä polttoainetta imevä sivuroolien esittäjä, joka on aina jäänyt pääosat kaappaavan kurssikaverinsa varjoon.
Kaikki kolme ovat tehneet syntiä ihmiskuntaa tai ainakin ihmisyyttä vastaan, mutta rikkoneet myös Marian haurasta identiteettiä.
”Levolle lasken Luojani. Ja sitten herätän Saatanan”, iltarukoilee Maria ja tietää toimillaan rikkovansa sekä inhimillisiä että taivaallisia lakeja. Hän näyttäisi kuitenkin luottavan siihen, että Jumala on likinäköinen ja suuripiirteinen eikä tämän olemassaoloakaan ole täysin aukottomasti todistettu.
Pimeällä huoltoasemalla Maria on yksin itsensä kanssa, ja lopulta sen paremmin maalliset kuin raamatullisetkaan käskytykset eivät häntä horjuta. Vaikka Opetuslapsi ei sitä suoraan sano, Maria on viime kädessä kolmen vankinsa kanssa samassa rivissä, viimeisellä tuomiolla.
Opetuslapsi saattaa hyvinkin olla Kari Hotakaisen julmin romaani. Poissa on varhaistuotannon leikkisyys ja tragediastakin esiin kumpuava koominen aines. Tilalle on tuotu syvä eksistenssifilosofinen kerros, joka ei kuitenkaan lanaa alleen taiten rakennettuja ja oikein uskottavia henkilöhahmoja. Vaikka Hotakainen kirjoittaa satiiria, se pikemminkin satuttaa kuin huvittaa.
Tietyssä mielessä Opetuslapsi vertautuu Michel Houellebecqin romaaneihin, ja pakottaa lukijan sivuuttamaan moraalisen lukutavan ja keskittymään esteettiseen luentaan. Siinäkin pelissä Kari Hotakaisen uusin on ainakin hyvin lähellä hänen parastaan, syksyn suuria kotimaisia proosateoksia joka tapauksessa.
