Kirja-arvostelu: Korpikoulu koettelee kutsumusta – minäkertojen pohjana on kirjailijan isotäti, joka opetti 1940-luvulla syrjäkylien kansakoululaisia

0
Pimeät kuut on Tommi Kinnusen viides romaani. Kuva: Joonas Brandt

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut – Talvikirja. WSOY, 284 s. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Suomen rakastetuimpiin nykykertojiin kuuluva Tommi Kinnunen on omistanut viidennen romaaninsa Pimeät kuut väsyneille. Teoksen minäkertoja Elna Suorajärvi on väsynyt.

Ei ihme, sillä syksyllä 1947 liki kuusikymppinen opettajatar on saanut lukuvuoden mittaisen pestin Kuusamosta tiettömien taipaleiden takaa Niemen kansakoulusta.

Itärajan pinnassa sijaitseva koulu ei varsinaisesti mieltä ylennä. Luokkatilan ja opettajan asunnon virkaa toimittaa saksalaisilta jäänyt homeelta lemahtava parakki. Maisemat sentään ovat komeat, mutta niitä ei ehdi ihastella. Työtä on tarjolla enemmän kuin yhden pätevän ja kokeneen naisopettajan tarpeiksi. Yksin on kuitenkin pärjättävä.

Koulumuotona on supistettu kansakoulu, jossa osa lapsista opiskelee viitenä päivänä viikossa ja loput vain lauantaisin. Opetussuunnitelma ja tavoitteet ovat kuitenkin kaikille samat. Yksi opettaja opettaa kaikkia luokka-asteita ja oppiaineita samassa tilassa.

Edellinen opettaja on unohtanut tilata oppikirjat, ja seinäkarttakin näyttää sotia edeltänyttä maailmanjärjestystä. Kunnanisien mielestä opettaja voi itse piirtää karttaan uudet rajat. Ulkohuussin ja luokkahuoneen siivouskin ”menisi siinä sivussa”. Nykyopettajaa Elnan vaikeudet eivät paljoa hymyilytä, sillä valitettavan vähän tuntuu koulumaailma pohjimmiltaan muuttuneen.

Elnan fyysinen kunto reistailee, ja lopulta hän tekee radikaalin ratkaisun ja siirtää hetekansa asunnon puolelta luokan eteen ja alkaa opettaa makuultaan. Tempaus aiheuttaa arvattavat reaktiot, mutta Elna pitää päänsä.

Jääräpäinen ja kulmikas Elna osaa olla, ja välit vähiin sukulaisiinkin ovat poikki. Lapsistakaan hän ei arvele varsinaisesti pitävänsä. Ammattiinsa hän ei tunne kummoistakaan kutsumusta, mutta perusteltua ammattiylpeyttä kylläkin. Hänen edestään luikkivat pakosalle nekin sodankäyneet miehet, jotka kevätillan hämärissä käyvät kähveltämässä rakennustarvikkeita uuden koulun rakennustyömaalta.

Pimeät kuut todistaa jälleen Kinnusen taidosta kuvata lähihistoriamme kipukohtia unohdetuista tai vaietuista näkökulmista. Elna Suorajärven pohjana on Kinnusen kertoman mukaan ollut hänen oma isotätinsä, joka opetti 1940-luvulla syrjäkylien kansakoululaisia pyörätuolissa istuen.

Niin Elnan kuin Kinnusen isotädinkin oppilaat olivat sodan runtelemista perheistä, lapsia, jotka kuulivat jälleenrakentajien raivaustraktorien äänissä tankit ja pommikoneet. Ylenpalttisten vaatimusten uuvuttamien opettajien esikuvia ei liene tarvinnut kovin kaukaa etsiä niitäkään.

Elnan äänen lomaan Kinnunen on ripotellut kirjeitä ja asiakirjoja, joiden kautta tarinan aukot vähitellen täyttyvät. Lukijalle avautuvat niin Elnan sairauden luonne kuin syyt hänen talousahdinkoonsa. Myös Niilo, jolle Elna monesti sanansa osoittaa, saa lopulta paikkansa tarinassa.

Naisen valinnanmahdollisuudet ovat olleet kapeaakin kapeammat vain tovi sitten.