Kirkonkellojen sointi kiinnitti somerolaisen Max Känsälän huomion jo pienenä. Hänen äitinsä Anu Järvinen muistaa, miten puheterapeutti näytti kuvaa ja kysyi Maxilta, miksi kuvan hiiri on iloinen.
– Siksi, kun se näkee kirkontornin, nelivuotias vastasi.
Maxia kiinnostavat kirkot, mutta erityisesti niiden kellot. Kirkonkellojen ääni vaikuttaa koko kehoon:
– Se tuntuu hyvältä, Max sanoo.
Kymmenvuotias Max kiipeää Someron kirkon kellotorniin sunnuntaiaamuisin odottamaan, että kellot alkavat kutsua kymmeneksi jumalanpalvelukseen. Hän istuu Someron kellotornissa hymyssä suin kuulosuojaimet päässään ja ihailee kellojen ääntä.
– Täällä pitää varoa, ettei säikähdä, kun tornin luukut aukeavat ja kellot alkavat soida, hän muistuttaa toimittajaa ja kuvaajaa.
Max saa toisinaan myös käynnistää Someron kirkonkellot, mutta useimmiten ne soivat ohjelmoidusti.
Ihan aina Max ei ole tapulissa, kun kelloja soitetaan. Hän kertoo niiden äänen kuuluvan sekä kotipihalle ydinkeskustaan että isän pihalle Lamminniemeen.
– Paitsi jos on kova liikenteen melu.
Max käy Someron kirkossa viikoittain, ellei satu olemaan niinkin kaukana kuin mummolassa Ivalossa. Silloin suuntana on Ivalon kirkko.
– Siellä jumalanpalvelus alkaa vasta kello 11. Pappi varmaankin nukkuu kymmeneen, Max päättelee.
Max Känsälä toteaa eri kirkkojen kellojen soivan eri tavoin. Toiset kilisevät enemmän, toiset jylisevät ja toiset kumisevat. Poika tunnistaa useiden kirkkojen kellot, ja on äänittänyt niitä puhelimeensa. Tallenteista löytyvät niin Anu Järvisen synnyinkaupungin Kotkan kuin lähikaupunki Forssankin kirkonkellot.
Järvinen kertoo aamusta, jolloin hän puuhasteli keittiössä ja kuunteli samalla radiota. Järvinen päätteli ohjelman tulevan Helsingistä, ja kehotti poikaansa tulemaan kuulolle, kun ”Helsingin tuomiokirkon kelloja soitetaan”.
– Eivät ne ole Helsingin, vaan Turun tuomiokirkon kellot, poika totesi.
Äiti ei uskonut ennen kuin toimittaja kertoi kysyvänsä vastaantulijan kommenttia ”täällä Turussa”.
Maxille on järjestynyt Turun tuomiokirkkoon ja sen kellotapuliin yksityinen tutustumiskierros.
– Siellä on kahdeksan kelloa, Max kertoo.
– Turun tuomiokirkon pieni kello soi vartin välein, mutta iso vain tasalta. Lontoon Big Ben lyö samalla tavalla. Käydään joskus Lontoossa, hän sanoo äidilleen.
Viime keväänä Max pääsi Uspenskin katedraalin kellotorniin Helsingissä.
– Max on kutsuttu moneen paikkaan sen jälkeen, kun Meidän Perhe -lehti teki Maxista jutun hänen ollessaan esikoululainen. Helsingin Sanomien verkkolehti julkaisi saman jutun vuotta myöhemmin ja siitä lähti, Anu Järvinen kertoo.
– Muun muassa tunnettu kirkontorniteknikko Supavit Nummelin pyysi välittämään yhteystietonsa meille. Max soitti hänelle ja pääsi Lapinjärvelle katsomaan Supavitin kellokokoelmaa, joka täyttää koko navetanvintin.
Max toivoo pääsevänsä pian Somerniemen kellotorniin. Ensi kesänä perhe aikoo tehdä Kuopion mökkimaisemista retken Valamon luostariin Heinävedelle.
– Mökiltä on toisinaan lähdettävä takaisin Somerolle jo lauantai-iltana, jotta Max ehtii sunnuntaiaamuksi kotikirkkoon, Järvinen huomauttaa.
Perhe käy kirkossa kaikkialla, missä esimerkiksi lomamatkoillaan poikkeavat. Muutama vuosi sitten Max sai päättää Helsingin retkipäivän kohteesta, kun vaihtoehtoina olivat Linnanmäki ja Korkeasaari.
– Ei mennä kumpaankaan, vaan Helsingin Tuomiokirkkoon, Max valitsi.
Maxin harrastus on laajentanut muidenkin perheenjäsenten tietoisuutta muun muassa kirkkoarkkitehtuurista.
– Monet ovat hienoja paikkoja. Niihin ei vain ennen ole kiinnittänyt juurikaan huomiota, Anu Järvinen hymähtää.
Yhtenä päivänä Max kävi äitinsä kanssa katsomassa Perttelin, Salon, Uskelan ja Halikon kirkot.
– Missään eivät soineet kellot, koska oli lauantai, Max kertoo.
Toisinaan käy parempi tuuri:
– Muutama viikko sitten veimme kynttilän mieheni isän haudalle kynttilän Hämeenkyröön. Max näki kirkon edustalla ruumisauton, eikä suostunut lähtemään ennen kuin kuuli kellojen soivan. Siinä sitten odoteltiin tunti tuiskussa, Järvinen nauraa.
Hänen isovanhempansa on haudattu Espooseen, jonne perhe kävi viemässä kynttilät pyhäinpäivänä.
– Espoon tuomiokirkossa oli juuri alkamassa messu, joten sinne piti päästä. Osallistuimme ehtoollisellekin, sillä kirkolliset toimitukset kiinnostavat Maxia ja hän osaa toimia niissä.
Autismin kirjoon liittyvästä häiriöstä johtuen Maxilla on muun muassa aistiyliherkkyys, jolloin myös äänet häiritsevät. Aistit ottavat tietoa vastaan koko ajan, joten kuormitus on kovaa.
Max on Joensuun koulussa erityisluokalla, jossa kymmentä oppilasta ohjaa opettajan lisäksi kaksi avustajaa. Nelituntiseksi lyhennetyn koulupäivän jälkeen Max vetäytyy huoneeseensa painopeiton alle latautumaan pariksi tunniksi. Lämmitetty kauratyyny vatsallaan hän katselee kirkkovideoita puhelimestaan tai lukee kirkkokirjoja.
– Aistiyliherkkyyteen liittyen hänellä on uskomaton havainnointikyky, ja hän huomaa esimerkiksi lentokoneen taivaalla ennen kuin meillä muilla on mitään näkö- tai kuulohavaintoa, Anu Järvinen kertoo.
– Pienenä hän piti usein käsiä korvilla, koska kuulee kaiken niin tarkasti. Vieläkin, jos yöllä sataa, hän ei pysty nukkumaan, kun sade hakkaa peltikattoon.
Yliherkkyydestä huolimatta kaikki kovat äänet kuten juuri kirkonkellot tai esimerkiksi perheen koirien haukku eivät ärsytä poikaa. Max analysoi koirien erilaisia ääniä. Kun nuorempi koira pyörii keittiön pöydän alla hassusti äännellen, Max nauraa:
– Iivana pitää samanlaista ääntä kuin mehiläinen.
Joulun ja pääsiäisen tienoot ovat Maxin kulta-aikaa, koska silloin kirkossa on tarjolla paljon tapahtumia. Hän katselee myös videoita jumalanpalveluksista ja laulaa virsiä. Kirkollisissa toimituksissa tärkeintä on rituaalinen toistuminen samalla kaavalla.
– Se rauhoittaa, kun tietää, mitä tapahtuu, Järvinen korostaa.
Pienempänä hän piti kotonakin jumalanpalveluksia ja toivoi kitaraa ja rumpuja soittavan isoveljensä huolehtivan virsien soitosta. Maxin harmiksi tämä ei suostunut.
Maxin harrastus on tullut tutuksi Someron seurakuntapastori Kira Knuutilalle .
– Harvalle kirkonkellojen maailmat ja nyanssit avautuvat samalla tavalla, hän toteaa.
Maxin toimenkuvaa kirkonkellojen soittajana on laajennettu ja nykyään hän osallistuu myös kolehdin keräämiseen. Someron seurakunta on teettänyt Maxille oman alban, joka päällä tämä auttaa ehtoollisen jaossa ja sytytti adventtikynttilänkin
– Maxista on iso apu, kun olen yksin jakamassa ehtoollista. Voin antaa yhtä aikaa leivän ja viinin, kun Max pitää leipälautasta, Knuutila toteaa.
Anu Järvinen arvelee perheensä käyvän useammin kirkossa kuin kukaan muu somerolainen.
– Lauantaisin iltakuudelta käymme kuuntelemassa ehtookelloja, ja joka sunnuntain aamujumppana kiipeän torniin.
Maxille on kertynyt vankka tietämys kirkoista. Hän lukee kirkkokirjoja ja katselee kirkkovideoita.
– Yhdellä paluumatkalla Salosta hän tokaisi takapenkiltä minulle ja isoveljelleen, että tiesittekö, että Suomen vanhin kirkko sijaitsee Ahvenanmaalla, Anu Järvinen kertoo.
Jomalan kivikirkko on rakennettu 1200-luvun lopulla. Max muistelee myös Kaarinaan 1100-luvulla rakennetun kivikirkon raunioita ja kauempana sijaitsevaa kellotapulia.
Max keräilee erilaisia kelloja, kirkkokortteja, kirkkotauluja ja vanhoja valokuvia kirkoista. Useita hän on saanut lahjaksi.
– Niitä ilmestyy välillä postilaatikkoomme. Sitten kiittelemme paikallislehden tekstiviestipalstalla, kun emme tiedä, kuka ne on jättänyt, Järvinen sanoo.
Maxilla on huoneensa isossa kaapissa kellokokoelma, josta löytyvät myös lehmänkello ja poronkello. Kirkkojen valaistut pienoismallit koristavat Maxin ikkunaa.
Joulupukilta Max toivoo muun muassa Harry Potterin taikasauvaa, Muumeista tuttua Jäärouvaa, joka ”ei ole mukava, vaikka on kaunis” ja virsikirjaa. Haaveissa on myös Someron kirkon pienoismalli, jonka punaista nappia painamalla saisi kirkonkellojen äänen kuuluviin.
