On ottelun jälkeisen päivän aamu, ja Korisliigan Seagullsin pelaajat ovat viettäneet sitä helsinkiläisellä kuntosalilla. Edellisillan voitto Pyrinnöstä oli Timo Heinosen 945:s ottelu koripalloilun miesten pääsarjassa, kun mukaan lasketaan sekä runkosarja- että pudotuspelit.
Tällä ennätyksellisellä kokemuksella Heinonen kuvaa peliä ”vähän sekavaksi”.
– Ei siitä hirveästi jäänyt jälkipolville. Niin se vaan menee, että peleistä jää vain yksittäisiä juttuja mieleen, mutta se hämärtyy, mikä peli oli kyseessä ja milloin se tarkalleen oli. Mutta ei se pelatessa tunnu siltä, että tämä on taas tätä, vaan into on yhä mukana, Heinonen sanoo.
Heinosen debyyttikausi Korisliigassa oli 1999–2000. Siitä on niin kauan, että Heinonen väittää aluksi leikkimielisesti vastaan.
– Kuulostaa epätodennäköiseltä. En usko, tuossa on varmaan virhe.
Totta se on. Näin mittavan uran alkaminen oli silti pienestä kiinni. Heinonen ei ollut tähti juniorisarjoissa – hän ei ole pelannut ainuttakaan ikäkausimaaottelua – mutta hän kypsyi fyysisesti ikätovereitaan myöhemmin ja pääsi kasvattajaseuransa Pussihukkien edustusjoukkueeseen A-juniorivalmentajansa Markus Makkosen sinnikkyyden ansiosta.
– Olen jälkeenpäin kuullut, että Makkonen esitti edustusjoukkueen valmentajalle Pekka Salmiselle henkilökohtaisen pyynnön, että ottakaa se pieni laiha poika miesten rinkiin.
”En tiedä, olisiko ollut poltetta”
Heinonen sanoo, että jos hänen kasvattajaseurallaan ei olisi tuolloin ollut joukkuetta pääsarjassa, hän ei ehkä koskaan olisi pelannut Korisliigassa.
– En tiedä, olisiko minulla ollut niin suurta poltetta, että olisin lähtenyt toiseen seuraan hakemaan mahdollisuutta. Taaksepäin katsottuna on tietenkin vaikea päästä 17-vuotiaan Heinosen pään sisään. Into oli kyllä kova, mutta en väitä, että olisin ollut maailman päämäärätietoisin ihminen varsinkaan silloin.
Heinosen 24 liigakauden aikana koripalloilun pääsarjassa on nähty monenlaisia vaiheita. Kaudella 2006–2007 ulkomaalaispelaajien määrää ei rajoitettu lainkaan.
– Se oli hullu vuosi. Joukkueelle kuin joukkueelle tuli pelaajia ulkomailta tarjolle omalla kustannuksella. Niitä vain ilmestyi, Heinonen muistelee.
Heinosen kasvattajaseura Pussihukat yritti pärjätä aluksi yhdellä eurooppalaisvahvistuksella, mutta joutui hankkimaan pari amerikkalaista. Kauden päätteeksi vantaalaisseura putosi pääsarjasta eikä ole sen koommin palannut. Heinosen uran ajan suuriin muutoksiin kuuluukin pääkaupunkiseudun joukkueiden määrän väheneminen pääsarjassa, sillä hänen debyyttikaudellaan pääkaupunkiseudulta oli liigassa neljä joukkuetta, tällä kaudella kaksi.
– Vaikea sanoa, mitkä ovat lopulliset syyt, miksi niin monet joukkueet täällä ovat menneet konkurssiin, mutta kulut ovat kasvaneet, kun sarja on mennyt ammattimaisempaan suuntaa ja pelaajien palkat nousseet. Enää ei ole töissä käyviä pelaajia kuten 2000-luvun alussa, jolloin monet joko opiskelivat tai kävivät töissä.
Heinonen oli Pussihukissa pelatessaan yksi näistä sivutoimisista koripalloilijoista. Hän opiskeli insinööriksi ja teki sen jälkeen vuoden ajan päätoimisesti alan töitä pelaamisen ohessa. Pussihukkien pudottua Heinonen siirtyi ToPoon ja siitä lähtien, nyt jo viidentoista vuoden ajan, Heinonen on ollut päätoiminen koripalloilija. Samalla hän pyörittää myös polkupyöriä kunnostavaa yritystään.
– Se sinnittelee Suomen talvessa. Kaikennäköisiä opiskelu- tai yritysjuttuja on ollut, että saa vähän ajatuksia pois koriksesta.
Heinosen peliura on jo pitkään jatkunut vuosi kerrallaan. Hän sanoo, ettei lisääntyvä ikä ole muuttanut hänen motivaatiotaan urheiluun.
– Voi mennä katsomaan seniorisarjoja, että onko siellä lupsakkaa pelailua vai kiukkuisia ihmisiä. Jos on kilpaillut joskus, sitä ei ihmisestä saa pois. Jos hirveän tarkkaan alkaisin miettiä, miksi pallon perässä juostaan, voisi tulla eksistentiaalinen kriisi.
”Koko ajan vahvempi”
Peli Korisliigassa on Heinosen mukaan muuttunut hänen uransa aikana fyysisemmäksi ja nopeammaksi. Miten hän on itse pysynyt mukana?
– Olen koko ajan vähän vahvempi, Heinonen hymyilee.
– Hirveän nopea en ollut ikinä, niin että siinä suhteessa ei ole tullut shokkia. Olen pitänyt hyvää huolta kropasta, tykkään treenata ja minulla on ollut hyvää onnea, ettei ole tullut suurempia loukkaantumisia. Minulla on ollut apuna myös erittäin hyviä taustajoukkoja, esimerkiksi (osteopaatti) Aleksi Hakanto, jonka kanssa on yli kymmenen vuotta oltu samoissa joukkueissa, Heinonen sanoo.
Seagullsin valmentaja Jussi Laakso on samaa mieltä.
– Timi on aina hyvässä kunnossa, varsinkin lihaskunto on aika timmissä. Kesäisin hänen on annettu tehdä niitä asioita, joilla hän kokee olevansa parhaassa iskussa. Timi on äärimmäisen luotettava ihminen. Hän ei puhu paljon, mutta kun hän puhuu, kannattaa kuunnella. Hän johtaa esimerkillä.
Kaudella 2018–2019 Laakso valmensi Kauhajoella, mutta teki jo kauden aikana sopimuksen seuraavaksi kaudeksi Seagullsin kanssa.
– Silloin liikkui huhuja, että Timi olisi mahdollisesti lähdössä muualle. Soitin Timille, ja sen puhelun aikana klikattiin hyvin. Hän on tosi tärkeä pelaaja, Laakso kertoo.
Oli syynä tuo puhelu tai ei, Heinonen jatkoi Seagullsissa. Hän on niin pysyvän tuntuinen osa helsinkiläisjoukkuetta, että Seagullsin nettisivut väittävät virheellisesti Heinosen pelanneen joukkueessa 2014 lähtien, kun oikea vuosiluku on 2015.
– Timin pelillinen tärkeys on pienentynyt, mutta edelleen hän on tosi tärkeä. Jos rupeaa listaamaan Suomessa pelaavia hyviä suomalaisia nelospaikan pelaajia, heitä ei ole paljon tarjolla. Timi on äärimmäisen arvokas, Laakso sanoo.
”Turha miettiä”
Tässä kaudessa on jotain erilaista kuin Heinosen 23 edellisessä pääsarjakaudessa. Heinonen, 41, on ensimmäistä kertaa joukkueensa vanhin pelaaja.
– Sen kanssa ei ole ongelmaa. Jos jo kymmenen vuotta sitten kaikki ympärillä olisivat olleet parikymppisiä, olisi voinut tulla tunne, että olen vanhana nuorten joukossa. Ja sarjan vanhin en ole vieläkään, Heinonen sanoo.
Totta. Hongan Tuukka Kotti on samaa 1981 syntyneiden vuosikertaa Heinosen kanssa, mutta puolisen vuotta vanhempi. Mutta yksi ikään liittyvä ajatus Heinosta mietityttää.
– Jos pelikavereitten poikia alkaisi tulla vastaan, se voisi hämmentää ja muistuttaa, että vettä on virrannut Vantaassa.
Entisen valmentajansa pojan kanssa Heinonen pelasi viime kaudella. Tuolloin Seagullsissa pelasi Santeri Makkonen, Heinosen Pussihukkien miesten harjoitusrinkiin puhuneen juniorivalmentajan Markus Makkosen poika, yksi useista joukkuekavereista, jotka ovat syntyneet Heinosen liigauran alkamisen jälkeen.
– Vuosi kerrallaan mennään. Turha miettiä tulevaisuutta liikaa, Heinonen sanoo.
