Suomalaisen urheilun vuosikierrossa toistuvat samat hämmästelyn aiheet, kuten Move-mittauksen tulokset, suomalaisen mäkihypyn nykytila, jääkiekkoliigan syksyinen ja Veikkausliigan kesäinen yleisökato sekä aina väärin äänestetty Vuoden urheilija.
Asiat myös käsitellään samalla kaavalla: ensin pöyristytään, sitten etsitään syyt ja syylliset, seuraavaksi maalataan sysisynkkä horisontti ja lopuksi haudataan asia vuodeksi ilman ainuttakaan konkreettista muutosehdotusta.
Suomalaisen koripallon vuosikierrossa vastaavia asioita ovat esimerkiksi amerikkalaispelaajien määrä Korisliigassa sekä Suomen cup.
Viikonloppuna Helsingin Urhea-hallissa pelattava Suomen cupin finaalitapahtuma on ollut poikkeuksellisen surullinen tapahtuma.
Avauspäivänä perjantaina pelatuissa miesten välierissä Suomen kiistaton ykkösjoukkue Karhubasket lepuutti otteluruuhkan keskellä avainpelaajiaan ja ilmeisen ikuisesta kotiedusta nauttiva Seagulls poimi kypsän hedelmän taskuunsa.
Myöhäisillan välierässä ilman päävalmentajaa ja ykköspelaajaa matkaan lähtenyttä BC Nokiaa ei finaalipaikka kiinnostanut ja Kataja voitti läpsyttelyn 40 pisteellä.
Lauantaina naisten ensimmäinen välierä ToPo–Pyrintö alkoi televisioinnin vuoksi jo kello 10. Aikainen alkamisaika johtui Ylellä kello 12 alkaneesta alppihiihdon naisten maailmancupin supersuurpujottelusta, joka luonnollisesti käytiin ilman ainuttakaan suomalaislaskijaa.
Samalla Koripalloliitto uhrasi urheilullisuuden televisioinnin alttarille ja pyllisti rumasti pääosan esittäjille eli pelaajille.
Kello 10 ei ole hyvä alkamisaika edes mikropoikien tai minityttöjen alueellisen II divisioonan ottelulle, mutta Suomen cupin välierälle se kelpaa. Kunhan suomalainen seurakoris pääsee edes yhtenä viikonloppuna vuodessa Ylen suoraan lähetykseen!
Liiton virallisissa tilastoissa perjantai-illan Kataja–BC Nokia -ottelua seurasi 358 katsojaa ja lauantain aamupäivän ToPo–Pyrintö-ottelua 125 katsojaa. Yle Areenan lähetyksestä otettujen pysäytyskuvien perusteella Kataja–BC Nokia-ottelussa oli reilut 100 katsojaa. ToPo–Pyrintö-ottelun ylösheiton aikana katsomossa istui 31 henkilöä.
Onko tämä varmasti se kuva, jonka suomalainen koripallo haluaa valtakunnan verkossa antaa?
Koripallon Suomen cup jäi tauolle vuonna 2013. Miesten cup palasi kaudelle 2018–2019, naisten cup seuraavalla kaudella.
Paluu ei ole ollut siis menestys. Suomen cupin arvostus ruopii edelleen pohjamutia, vaikka Korisliigan ottelumäärää on laskettu ja cupille on raivattu enemmän tilaa kalenterista. Suomen cupin ainoiksi kestäviksi perinteiksi ovat jääneet sekoilun ja aliarvostuksen perinne.
Alasarjajoukkueita yritettiin aktivoida mukaan kaudella 2018–2019 kotiedulla ja kiistellyillä tasoituskolmosilla, mutta tasoerot olivat repsahtaneet tauon aikana mielettömiksi.
Kaivattu Daavid vastaan Goljat -asetelma oli kuin antaisi ylipainoiselle alasarjasentterille 20 metrin etumatkan Usain Boltia vastaan 100 metrillä – mielenkiintoinen idea, mutta murskaava lopputulos.
Koripallo ei ole kuitenkaan yksin cupongelmansa kanssa. Lentopallossa cupin arvostus on laskenut viime vuosina samaan tahtiin alasarjojen näivettymisen kanssa, vaikka kokonaan nämä eivät toisiaan selitä.
Jalkapallossa Suomen cupia pelattiin pitkään kaikkia cupin perinteitä rikkovalla lohkovaiheformaatilla, kunnes viime vuonna palattiin perinteiseen tapaan. Nyt miesten Suomen cup elää uutta kukoistustaan. Tämän vuoden cupiin ilmoittautui peräti 333 joukkuetta, kun vuonna 2021 määrä oli vain 41.
Jalkapallo onkin kooltaan ja luonteeltaan ainoa palloilulaji, jossa klassinen Daavid vastaan Goljat -asetelma voi toimia.
Cupin arvostuksen puutteelle on kuitenkin syvempiäkin syitä kuin näivettyneet alasarjat, tv-näkyvyyden perässä konttaavat liitot tai mitätön markkinointi.
Suomalainen urheilukulttuuri on alun perin kasvanut nationalismin ja maajoukkueen ympärille toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja muualla Euroopassa, jossa urheilukulttuuri on kasvanut kaupunkikulttuurin ja seurajoukkueiden ympärille.
Siksi maajoukkueita seurataan ja arvostetaan enemmän kuin oman kylän seuroja ja maajoukkuetta käytetään (täysin kestämättömästi) ainoana mittarina lajin huippu-urheilumenestykselle.
Tämä on vastaus myös yhteen suomalaisen urheilun vuosikierron ikuisuushämmennykseen: miksi maajoukkueiden menestys ei näy kotimaan pääsarjoissa? Kestävää seurakulttuuria – eli arkea – kun ei voi rakentaa häilyvän maajoukkuekulttuurin – eli juhlan – päälle.
Miksi Suomessa siis arvostettaisiin kansallista cupkilpailua, kun pääsarjatkin jäävät maajoukkueiden jalkoihin?
Jotta tämä kirjoitus ei jäisi vuosikiertoon pelkkänä epäkohtaluettelona, on esitettävä konkreettinen muutosehdotus koripallon Suomen cupin pelastamiseksi.
Näillä kuudella kohdalla päästään alkuun:
1) 12 liigajoukkueen lisäksi cupiin voi osallistua edellisen kauden neljä parasta Divari A -joukkuetta, joilla on automaattinen kotietu.
2) Ensimmäinen kierros eli neljännesvälierät pelataan viikkoa ennen Korisliigan alkua. Se takaa yleisön mielenkiinnon ja avaa oven yllätyksille.
3) Puolivälierät pelataan lokakuun loppuun mennessä, jotta finaalitapahtumaan osallistuva nelikko on riittävän ajoissa selvillä.
4) Jokainen välieräjoukkue saa hakea finaalitapahtuman järjestämistä. Jos halukkaita on enemmän kuin yksi, järjestäjä arvotaan. Edellisen vuoden järjestäjä ei saa järjestää uudelleen.
5) Finaalitapahtuma pelataan viikkoa ennen joulua syyskauden huipennuksena. Tuolloin myös suurin osa juniorisarjoista on tauolla, eikä korisväki ole kiinni muissa velvoitteissa.
6) Voittajajoukkueen palkintoraha pitää vähintään tuplata nykyisestä (10 000 euroa) joko myymällä cupin nimioikeus tai allokoimalla varoja esimerkiksi liiton pohjattomasta Susijengi-budjetista.
Suurin virhe olisi olla tekemättä mitään, sillä nykysysteemillä cup on suurimmalle osalle osallistujista pelkkä rasite ja kuluerä, eikä sen pelaamiselle ole järkeviä perusteita.
Toimenpidelistasta jäi puuttumaan, että mitä tehdään Ylelle, kumpaa sormea näytetään.