Kiskolaiset ovat säästeliästä väkeä, puheesta alkaen. Sanoista jätetään puolet pois, niistäkin vähistä.
Töitä kiskolainen kysyy jo etukäteen pettymykseen varautuen: ”Ei sul varmaan töitä olis?”
Kahvipöydässä kursaillaan, kunnes ensimmäiset kaffet jäähtyvät kuppeihinsa. Kun joku rohkenee tarttua ensimmäisenä pullapalaan, muut miettivät, että ”Mikä hääki luulee olevans”.
Kiskolainen on taidokas vähättelyn mestari, joka ei ole juuri mitään – mutta et ole sinäkään.
– Ei olisi ollut kiskolaisista mainosalalle, Ajan jättämä Jalmari -kotiseutukirjan kirjoittanut Seppo Vainio päättelee pilke silmäkulmassaan.
Sotilasuran tehnyt Vainio, 56, pääsi perehtymään kiskolaisten olemukseen jäätyään eläkkeelle Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen pääopettajan tehtävästä pari vuotta sitten.
Mies oli jo työvuosinaan kiinnostunut sukututkimuksesta ja penkonut pohjanmaalta kotoisin olevan äitinsä taustaa.
Suvusta löytyi Herman, joka päätyi Toholammilta Suomen kaartin tarkk’ampujaksi ja keisari Nikolai II:n kruunajaisiin henkivartijaksi. Hermannia koskeva kirja ilmestyi vuonna 2021.
Isän puoleiset juuret johtivat Kiskoon, ja eläkkeelle jäätyään Seppo Vainio alkoi selvittää päätoimisesti isiensä elämää.
– Viidenkympin villitys saa ihmisen hurahtamaan moottoripyöräilyyn tai sukututkimukseen. Minä olen jo elänyt harrikka-aikani, eikä se antanut paljon. Siksi lähdin selvittämään sukuani, hän kertoo.
Jäljet eivät aluksi johtaneet Kiskoon vaan 1600-luvulle ja Marttilan Karinaisiin, jossa Tilkasen maatila oli ajautunut veronmaksukyvyttömäksi.
Päästäkseen pälkähästä isäntä lupautui ratsutilaksi ja varustamaan sotilaan kuningas Kustaa II Aadolfin armeijaan.
– Sikäli aika oli päätökselle onneton, että perheen 15-vuotias Hans-poika joutui sotajoukon matkaan 30-vuotiseen sotaan, Seppo Vainio kertoo.
Ruotsin voitokas armeija eteni syvälle Saksanmaalle, ja Hans Tilkanen ylennettiin kopraaliksi alppien maisemissa. 30-vuotisen sodan päättyessä Hans nousi jo upseerikuntaan, ja hän otti sotilasluontoaan kuvaavan sukunimen Hammar.
Lyhyen rauhan jälkeen Hans Hammar lähti uudelleen sotimaan, nyt ensimmäiseen Pohjan sotaan ja yhdessä esikoispoikansa Martinin kanssa. Kumpikin kaatui Krakovan valtauksessa Puolassa. Riitta-leskelle jäi seitsemän lasta ja tiukoilla oleva maatila.
Hammarin ratsumiestilan tarina jatkuu. Poika toisensa jälkeen lähtee sotilasuralle, ja isännän kuollessa rintamalla vetovastuun kotitilasta ottaa leski. Yksi Hansin pojista päätyy Suomusjärven kautta Kiskoon ja lopulta Hongistoon Mattilan ratsutilalle.
Suuri Pohjan sota alkaa, ja yhä uusia miehiä värvätään Ruotsin armeijaan. Se ei auta, vaan venäläiset jyräävät Suomen yli. Isoviha alkaa, ja siitä kärsivät ennen kaikkea pohjalaiset.
Tsaari Pietari käskee tuhoamaan Pohjanmaan rannikolta kaiken kymmenen peninkulman leveydeltä. Poltetun maan taktiikalla varmistetaan, ettei Ruotsi voi hyödyntää mahdollisessa vastahyökkäyksessään aluetta mitenkään.
Venäläiset nauravat hyväuskoisille suomalaisille, jotka tulevat valloittajiaan vastaan arvoesineineen ja pyytävät säästämään kyläläiset. Valloittaja ottaa haluamansa, raiskaa, kiduttaa ja tappaa ihmisiä ja polttaa lähtiessään rakennukset.
– Kannattaa muistaa, että Pietari Suuri on Vladimir Putinin esikuva, Vainio muistuttaa nykyajasta.
Salon seudulla venäläisten ylikävelystä selvittiin vähemmällä. Täkäläiset saivat kuitenkin passata, kestitä ja kyyditä valtaapitäviä – ja luonnollisesti maksaa sotaveroja.
Vainio pohtii vuosisatoja peratessaan useampaan kertaan, miten ihminen ei opi virheistään. Valtaan nousevat tsaarit ja kuninkaat janoavat yksi toisensa jälkeen sotamenestystä, ja sen alttarille uhrataan ihmisiä sukupolvesta toiseen.
Sota on nostanut miehiä tavallisesta torpasta upseeristoon ja kirkkoväärtiksi asti. Sotilaan ura päättyy kuitenkin usein ennenaikaiseen kuolemaan, ja leski miettii lapsilaumansa keskellä, miten selviää huomiseen.
Sotilaana Seppo Vainio on perehtynyt sotahistoriaan, mutta kirjassaan hän pyrkii seuraamaan enemmän kotirintaman tapahtumia ja sitä, miten kiskolaiset yrittävät selvitä keskellä maailman melskeitä.
– Sotakirjoja on jo riittävästi, hän perustelee.
Maaseudulla perinnönjako oli ennen muinoin karu. Vanhin poika sai jatkaa tilaa, ja muut lapset saivat etsiä elantonsa maailmalta tai päätilan torppareina.
Seppo Vainion tarina kiertää Hongiston kartanoon ja sen torppaan Korvenpäähän, jossa elämän eväät irtoavat parista lehmänkantturasta ja peltohehtaarista.
– Asetelma on kova, mutta siinä on jotain myönteistäkin. Esimerkiksi sisällissodassa Kiskossa ei tullut ilmi hirmutekoja. Arvelen, että osasyy siihen oli, että ihmiset tunsivat toisensa kohtuullisesti ja että torpparit saattoivat olla monesti päätalon isännän sisaruksia. Siinä ei välttämättä ollut vastakkainasettelua, hän pohtii.
Korvenpään torppari Juho Hammar vaihtoi sukunimensä 1906 Vainioksi, ja lukijalle selviää tarinan yhteys 2000-luvulle.
Seppo Vainio sanoo halunneensa sukututkimuksen ohella kunnioittaa kirjallaan menneitä sukupolvia. Kirjoittamiseen motivoi myös kotiseuturakkaus.
– Tämä on myös kunnianosoitus kiskolaisille, jotka eivät niin pidä ääntä itsestään, mutta hommat tulevat hoidettua. Kisko ei ole aiemmin noussut pahemmin esiin kirjoissa.
Hän sanoo lukeneensa kirjaa tehdessään valtavasti Suomen historiaa. Aikaa meni myös arkistoissa.
Vainio penkoi torpan kontrahteja ja perunkirjoja, tutustui syys- ja kevätkäräjien pöytäkirjoihin ja haastatteli kirjan päähenkilön Jalmarin vielä elossa olevaa lasta. Hän sai korvaamatonta apua sukuseuralta ja sukututkijoilta.
– Kirjoittaessani perehdyin historiaan, sen suureen tarinaan ja koitin yhdistää siihen paikallista henkilöhistoriaa. Keskustelut olen keksinyt itse, muuten kirja on suurelta osin faktaa, Vainio kertoo.
Keskustelut käydään kirjassa Kiskon murteella, jota Vainio muistaa ihmetelleensä lapsuuden kesinä Korvenpään torpassa.
– Kirjoittaessa suurena apuna oli kaskukirja 1960-luvulta. Minulla on myös serkkuja tältä alueelta. He ovat korjanneet murreilmaisuja tai sanoneet suoraan, ettei tuo ole oikein. Varmaan korjattavaa olisi edelleen.
Seppo Vainio sanoo löytäneensä selvityksissään valtavasti uusia sukulaisia. Hänen kirjansa ovat herättäneet myös kiinnostusta tapahtumapaikoillaan. Vainio on käynyt pitämässä esitelmiä Herman-kirjastaan Pohjanmaalla, ja Jalmarin tiimoilta hän on tulossa maaliskuussa Kisko-seuran vieraaksi.
Vainion omakustannekirjaa on toistaiseksi myynnissä vain Kiskon Nesteellä ja miehellä itsellään.
Seppo Vainio sanoo pohtineensa, että ihminen kuolee tavallaan kahdesti. Ensin kuollessaan fyysisesti, ja toisen kerran, kun viimeinen hänet muistava henkilö menehtyy. Sen jälkeen muistitietokin ihmisestä katoaa.
– Minua kiehtoo ajatus, että tässä jää pysyvä jälki ihmisestä. Että Jalmarin tarina ja jälki ihmisestä säilyy ainakin kansalliskirjastossa.
Sastamalassa nykyisin asuva Vainio aikoo pitää kirjoittamisesta pientä taukoa kahden kirjan jälkeen. Seuraavaksi mies harkitsee hyppyä kaunokirjallisuuteen.
– Se voisi ehkä koskea nykyistä kotiseutuani Laukkulaaksoa. Tämä aluehan on tunnettu nahkatöistään, täällä on valtavasti lompakon ja laukkujen tekijöitä.
