”Kohtalo oli pyyhkäissyt hetkeksi pois seinät eri yhteiskuntaluokkien väliltä”, kirjoittaa Hannu Salmi Turun tuhoisasta palosta syyskuussa 1827.
Silloin rikas menetti paljostaan, köyhä vähästään. Monille ei jäänyt jäljelle muuta kuin sattumanvaraisesti käteen tarttunut hopealusikka tai pöytäliina kun kodista paettiin lieskojen alta.
Ihmiset keräsivät vähäisen pelastuneen omaisuutensa kaduille ja aukioille, joissa niitä vartioivat yhdessä säätyläiset ja porvarit ja piiat ja rengit.
Näkymä on miltei 200 vuotta myöhemmin rekonstruoituna romanttinen, mutta palon hetkellä tuskin kukaan riemuitsi luokkarajojen murtumisesta. Punainen kukko nielaisi Turun ja kaupungin rakennuskannasta valtaosa tuhoutui, sillä palo onnistui ylittämään myös Aurajoen ja romahdutti mennessään sillatkin.
Kaksi kolmasosaa tai kolme neljäsosaa kaupungin taloista tuhoutui. Hannu Salmen kirja esittää molemmat luvut, samoin aikalaislaskelmat taloudellisista menetyksistä ja niiden korvaamisesta. Kuolonuhreja tragedia vaati ehkä yllättävänkin vähän, mutta aineellinen tuho oli apokalyptista luokkaa.
”Kaikki Uudeltatorilta pohjoiseen muistutti autiomaata”, Salmi kertoo näystä, jonka Nils Henrik Pinello kohtasi paria päivää myöhemmin vaeltaessaan tuhoutuneessa kaupungissa.
Turku oli palanut ennenkin, jopa useaan otteeseen. Mutta mikään aikaisempi ei vetänyt vertoja syksyn 1827 tuholle. Hannu Salmi rinnastaa sen Tunteiden palo -kirjassaan jopa Lontoon paloon syyskuussa 1666.
Kaupunkipalot olivat tuohon aikaan yleinen vitsaus pitkin Eurooppaa. Pohjoismaissa osansa punaisen kukon raivosta saivat vuorollaan niin Tukholma kuin Kööpenhaminakin. Suomessa saman kohtalon kokivat Raahe, Hamina, Oulu ja Hämeenlinna.
Turun tulimeri lähti syntymään pienestä kipinästä, joka lensi kauppias Hellmanin navetan ylisille Aninkaistenmäellä. Isäntä itse oli liikematkalla, ja taloa asutti muu perhe sekä palvelusväki. Navetta oli täynnä talven varalle säilöttyä kuivaa heinää, ja tuli otti niin nopeasti vallan, ettei sitä kotikonstein saatu taltutettua.
Siinä vaiheessa kun paikalle ehdittiin toimittaa tuon aikaista alkeellista palontorjuntakalustoa, liekit löivät jo laajalti pitkin naapurustoa eikä muutamasta onnettomasta paloletkusta ollut kesyttämään villinä riehunutta punaista kukkoa.
Varsinainen tragedia syntyi sääolosuhteista. Päivällä niin tyyni keli muuttui illan aikana myrskyiseksi, ja tuuli puhalsi kipinöitä ja taloista irronnutta palavaa tai kytevää materiaalia laajalla säteellä pitkin kaupunkia. Väitettiin, että nokisia paperinpaloja leijaili aina Sauvoon saakka.
Itse liekkimeri oli niin kirkas, että se näkyi hehkuna yötaivaalla aina Pohjanmaalla asti.
Tunteiden palo piirtää lavean yleiskuvan Turun palosta, mutta asettuu pääsääntöisesti yksilöiden asemaan ja kuvaa tapahtumia kirjaimellisesti kadun tasalta. Hannu Salmi nostaa muun muassa esille sen, kuinka yllättävä tuho laittoi kaikenmoiset onnenonkijat liikkeelle.
Moni menetti koko omaisuutensa ja muutamat peräti henkensä, mutta kaupungin löyhämoraalisimmat yksilöt koittivat rikastua nähdessään yllättäen avautuneen mahdollisuuden.
Liekkien keskeltä turvaan nostettua omaisuutta varastettiin, hevosmiehet vaativat kyydeistään maksua ja koko yhteiskuntamoraali oli hetken aikaa vaarassa. Paloa olisi pitänyt olla sammuttamassa kaupunkiin sijoitettuja venäläisiä sotilasjoukkoja, mutta nämä olivat luonnollisesti niin ympärikännissä, että heidän läsnäolostaan oli lähinnä haittaa.
Kun lieskat olivat laantuneet ja viimeisetkin kipinät sammuneet, alettiin etsiä syyllisiä tuholle. Nopeasti kävi ilmi, että kaikki oli alkanut Hellmanin talosta – ja syyttävät sormet osoittivat niin isäntäväkeä kuin talon piikojakin.
Hellmanien väitettiin säilyttäneen tontillaan herkästi syttyviä aineita ja piikojen sanottiin keittäneen talia, joka oli päässyt syttymään. Talonväki itse antoi vastakkaisia todistuksia.
Myöhemmin oikeudessa heidät todettiin syyttömiksi, ja palon nähtiin johtuneen Aninkaistenmäen suurista korkeuseroista ja liian tiheään rakennetuista taloista, jolloin naapuritalon savupiipusta saattoi koska tahansa lentää kohtalokas kipinä läheisten rakennusten ylisille.
Kerran liikkeelle lähtenyttä huhua ei totuus kuitenkaan tavoita koskaan tai ainakaan vuosikymmeniin. Paloa läheltä seurannut nuori lääkäri, yksi Salmen rekonstruoiman draaman päähenkilöistä, sen ihmeemmin miettimättä kirjoitti tutuilleen Tukholmaan kuinka Hellmanin talossa oli keitetty talia ja siinä sivussa paloi Turun kaupunki.
Mitä ilmeisimmin hän ei levittänyt valheita pahantahtoisuuttaan vaan silkkaa hölmöyttään. Se tuskin lohdutti Hellmaneja, jotka saivat vielä pitkään kärsiä syyllisen leimasta vaikka oikeus oli heidät jo kaikista syytteistä vapauttanut.
Kadunmiesten puheissa ja kansanlauluissa Hellmanin piikalikan huolimaton talinkeitto poltti Turun vielä monen sukupolven ajan.
Nuoren lääkärin Tukholmaan välittämä ja nopeasti levinnyt lööperi määritteli myös Turun palon uutisointia ulkomailla. Talinkeittoa kuulosti loogiselta syyltä paloon, ja siksi se esiintyi jokseenkin kaikissa uutisissa maailmalla, ensin Euroopassa ja myöhemmin muilla mantereilla Uutta-Seelantia myöten.
Hannu Salmi on kaivanut esille laajalti näytteitä uutisjutuista ja muista Turun paloa käsitelleistä artikkeleista kautta maailman. Perustellusti hän esittääkin, että juuri Turun palo oli ensimmäinen globaalisti levinnyt uutinen syrjäisestä Suomesta.
Suomi oli palanut maailmankartalle.
Hannu Salmen tulkinnassa Turun palo merkitsi saumakohtaa entisen ja nykyisen välillä:
”Onnettomuus todella olikin historian katkos, epäjatkuvuuskohta, jonka tuolle puolen jäi kadotettu maailma.”
Hengenelämän ja kaupan keskus siirtyi hiljalleen itään, uuteen pääkaupunkiin. Turku rakennettiin palon jäljiltä uudestaan, mutta suvereenia asemaansa suomalaisen taiteen ja tieteen ytimenä se ei enää saanut takaisin.
Punainen kukko katkaisi historian.
Hannu Salmi: Tunteiden palo. Otava. 240 sivua.
