Kuluneen fraasin mukaan Suomen politiikka on perinteisesti perustunut vahvalle konsensukselle. Nyt edessä saattaa olla jotain muuta.
Sopuisuus on ollut sekä siunaus että kirous. Takavuosikymmeninä hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen nojasi puolueiden kykyyn löytää yhteisymmärrys suurista linjoista. Sittemmin tasainen ja ennustettava poliittinen kehitys on toiminut vetovoimatekijänä esimerkiksi ulkomaisille investoinnelle ja turvannut yritysten toimintarauhaa.
Kääntöpuolena konsensus on tehnyt politiikasta tylsää. Puolueiden välillä on ollut vaikea löytää suuria eroja. Tämä johti lopulta vastareaktioon, joka kulminoitui perussuomalaisten jytkyyn vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Reilun kymmenen vuoden ajan Suomen poliittinen järjestelmä on joutunut hakemaan uusia toimintamalleja. Luonnollisia koalitioita on ollut vaikea löytää.
Uuteen tilanteeseen sopeutuminen on aiheuttanut politiikassa lastentauteja. Jyrki Kataisen (kok.) sixpack-hallitus oli surkea viritelmä, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa. Matti Vanhasen (kesk.) jälkeen yksikään pääministeri ei ole istunut täyttä kautta. Vanhanenkin heitti hanskat tiskiin toisella kaudellaan.
Valitettavasti politiikasta on tullut tempoilevaa. Eduskunnassa on yritetty kehittää parlamentaarista valmistelua, mutta tulokset ovat laihoja. Onneton sote-hanke on oiva esimerkki siitä, että ylikautinen työ on ollut usein mahdotonta. Viimeksi Juha Sipilän (kesk.) hallitus ajoi vimmaisesti uudistuksia, joita sitten seuraajat ensi töikseen purkivat.
Suomessa ei koskaan lähdetty Ruotsin tielle, jossa äärimielipiteiden kanssa flirttaileva populismipuolue eristettiin kaikkien muiden puolueiden toimesta. Täällä Perussuomalaiset joutui todelliseen happotestiin, josta puolue ei selvinnyt ehjänä. Se on kuitenkin hajoamisensa jälkeen palannut entisiin asemiinsa, tosin suotuisan oppositioroolin turvin. Joka tapauksessa on ilmeistä, että poliittisen värikartan muutos ei ollut vain ohimenevä ilmiö.
Nyt näyttää siltä, että Suomessa haetaan Ruotsista toisenlaista mallia. Sdp, vasemmistoliitto ja vihreät ovat ilmoittaneet, etteivät mahdu samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa. Rkp käy sisäistä vääntöä omasta kannastaan. Blokkiajattelu tekee tuloaan. Yleensä Suomessa on ollut tapana pitää kaikki vaihtoehdot avoinna vaaleihin saakka. Sen jälkeen on annettu asioiden ratkaista. Äänestäjän kannalta on tietenkin reilua, jos jo kopissa tietää millaista hallituspohjaa äänestää.
Politiikan toimivuuden kannalta se on riski. Jos kokoomuksen Petteri Orpo nyt luettelisi oman mustan listansa, lopputuloksena voisi olla pahimmillaan umpisolmu. Vaalitulos kun joskus yllättää. Blokkien rakentajan pitää varautua myös heikkoon tai huonossa lykyssä jopa vähemmistöhallitukseen. Silloin tarvittaisiin nimenomaan sitä konsensusta, jota ei enää ole.
