Lintukuvaaja yrittää yleensä saada teräviä, teknisesti virheettömiä, hallittuja kuvia. Kohteen pitäisi olla kuvassa selkeä ja hyvin tunnistettava. Objektiivin aukko kannattaa säätää mahdollisimman suureksi, jolloin ympäristön saa kauniin pehmeäksi, ja kohde erottuu taustastaan paremmin.
Lähietäisyydellä kameran tarkennus kohdistetaan yleensä linnun silmään. Automaattivalotustakin joutuu usein nopeassa tilanteessa korjaamaan. Kun kaikki on kohdallaan niin klik-klik tai sur-rur, ja kamera ei kun laulamaan.
Mutta aina se ei mene noin. Monet linnut ovat hyvinkin vikkeliä liikkeissään. Ne ovat rauhattomia ja pyrähtelevät lentoon tuon tuosta.
Näin talvella esimerkiksi tiaiset ja hippiäiset ovat alinomaa pienessä liikkeessä ravintoa etsiessään. Kuvaajan läheisyys saattaa sekin aiheuttaa linnuissa rauhattomuutta.
Yritä siinä sitten palelevin sormenpäin pysyä perässä, kun huuruava hengitys välillä sumentaa kameran etsinruudun. Sitten kun saat linnun juuri sopivasti ruudun keskelle, tarkennusmoottori värähtää, sormi valmiina laukaisuun, kaikki kunnossa – niin lintu onkin yhtäkkiä jo tiessään, taas kerran.
Ei se kauas lennähtänyt, viereisen puun oksalle vain. Mutta olit taas ratkaisevan hetken myöhässä. Kameran näytöllä näet oksalta lennähtävän epätarkan tirriäisen.
Noinhan se usein menee. Hyvän kuvan saamisen taustalla onkin lukuisia epäonnistumisia ja pettymyksiä. Yrityksiä toisensa jälkeen, turhautumistakin. Tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, tietenkin myös vuosien mittaan saatua kokemusta. Kuvauskohteitten elintapojen ja käyttäytymisen tuntemisesta on hyötyä. Myös kamerakalustolla on merkitystä.
Ehkäpä se hohto onkin juuri tuossa. Se ei ole liian helppoa. Pitää nähdä vaivaa. Pitää olla valmis oppimaan yritysten ja erehdysten kautta. Helpottaa kun tietää, että se joka kymmenes otos on jo kelvollinen, joka sadas jo varsin hyvä, ja se loisto-otoskin sieltä aikanaan tulee.
Olen vuosien saatossa kerännyt noita monessa mielessä epäonnistuneita Se meni jo -otoksia omaan kuvakansioonsa. Niitä onkin kertynyt varsin runsaasti. Useimmat kohteet niissä ovat metsän pikkulintuja, tiaisia, hippiäisiä, puukiipijöitä, punarintoja.
Ne ovat olleet ohikiitäneitä hetkiä, joissa niukka valo ja kameran pitkä valotusaika ovat tallentaneet kauniisti siivekkäiden pehmeät pyrähdykset. Kuvista tuli toisenlaisia kuin tavoittelin.
Se meni jo -kokemukset ovat tarpeellisia ja opettavaisia. Tästä vielä noustaan, ei lannistuta. Se tulee vielä uudelleen, mennäkseen sitten taas. Ja olinko ollenkaan oikeilla jäljillä siinä, mitä alun perin tavoittelin?
Teksti ja kuvat: Martti Santakari
