Ihmisiä vangitaan mielivaltaisesti. Heitä kidutetaan ja teloitetaan. Rangaistuksen voi saada mielipiteensä julki tuomisesta, mutta myös vääränlaisesta pukeutumisesta ja jopa ruokaohjevideon lataamisesta nettiin.
Iranissa syntynyt ja Salossa varttunut 43-vuotias Baharak Bashmani katselee synnyinmaansa tapahtumia tyrmistyneenä, mutta toiveikkaana.
– Menossa on niin iso protesti, että voidaan jo puhua vallankumouksesta. Sitä on yritetty pari kertaa ennenkin, mutta kansa on aina nujerrettu, hän sanoo.
– Nyt mukana on ihmisiä kaikista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Naiset ovat tämän protestin aloittaneet ja miehet ovat nousseet heidän rinnalleen. Se osoittaa yhtenäisyyttä.
Baharak Bashmani painottaa, että Iranin kansa ei ole sama kuin Iranin valtio eli Iranin islamilainen tasavalta.
Bashmani syntyi Pohjois-Iranissa Kaspianmeren rannalla sijaitsevassa Änzälin kaupungissa vuonna 1979. Samana vuonna tapahtui vallankaappaus, ja Iran muuttui šaahi Mohammad Reza Pahlavin hallitsemasta, länteen myötämielisesti suhtautuneesta monarkiasta islamilaiseksi diktatuuriksi, jota alkoi hallita ajatollah Ruhollah Khomeini. Sen jälkeen naisilta riistettiin perusoikeudet.
Nyky-Iranissa naiset eivät saa päättää, mitä laittavat päälleen tai missä kulkevat. Naiset eivät voi ottaa avioeroa eivätkä toimia lastensa huoltajina. Naisilta on kielletty muun muassa laulaminen ja polkupyörällä ajaminen. Iranissa ei saa edes valita omaa nimeään etnisen taustansa mukaan. Sallittuja ovat vain valtionhallinnon hyväksymät nimet.
– Tilanne on pahentunut vuosi vuodelta. Sananvapautta ei ole ja hallinto tappaa ketä tahansa vailla mitään järkeä. Syksyllä alkaneissa mielenosoituksissa on nyt surmattu yli 500 mielenosoittajaa, joista 70 on ollut lapsia, Baharak Bashmani toteaa.
Mielenosoituksissa on pidätetty yli 19 000 ihmistä. Vankilaan vietyjä pahoinpidellään, raiskataan ja kidutetaan. Vankeus päätyy hyvin todennäköisesti teloitukseen.
– Islamilaisessa tasavallassa ei saa teloittaa neitsyitä, joten heidät raiskataan ensin ja tapetaan sitten, Bashmani sanoo.
Iranin naiset ovat alkaneet polttaa hijabejaan ja leikata hiuksiaan. Hijabin käyttöpakko on vain yksi osoitus hallinnon mielivallasta. Kansa vaatii demokratiaa, kehollista itsemääräämisoikeutta ja perusoikeuksiensa toteutumista.
Naisten johtamat protestit alkoivat levitä Iranissa syyskuussa sen jälkeen, kun 22-vuotias opiskelija Jina Amini (Mahsa Amini) kuoli moraalipoliisin pidättämänä tutkintavankeudessa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun poliisi surmasi naisen, mutta se oli viimeinen niitti neljä vuosikymmentä kestäneessä sorrossa.
Bashmani kokee, että Iranin tilanteelle annettu mediahuomio on vähäistä verrattuna maassa tapahtuvan liikehdinnän määrään ja asian merkitykseen. Hän kritisoi länsimaiden velttoa suhtautumista kansan taisteluun ihmisoikeuksista.
– Samat läntiset hallitukset, jotka ovat kutsuneet Iranin vallanpitäjiä terroristeiksi, jatkavat liikesuhteitaan Iranin hallituksen kanssa, Bashmani toteaa.
– Ymmärrän, että Iranista on vaikeaa saada tietoja ja tarkistaa faktoja, koska valtio ei anna ulkomaisten toimittajien olla paikan päällä tai kirjoittaa aiheesta vapaasti. Silti Iranin valtio saa usein oman näkökulmansa esille. Valtio estää kansalta internetin käytön, mutta käyttää sitä itse.
Amerikkaan ja muualle maailmaan päätyneet iranilaiset ovat yrittäneet korjata tilannetta.
– Maailmalla asuvista iranilaisista on tullut vähän väkisin toimittajia ja aktivisteja, koska heidän sukunsa, perheensä ja ystävänsä ovat Iranissa, ja se saavat tietoa suoraan sieltä.
Bashmani sanoo sosiaalisen median olevan suuressa roolissa nopean tiedonvälityksensä ansiosta.
– Sillä on iso vaikutus kansanliikkeisiin, kun sitä käytetään oikein, hän sanoo ja kertoo esimerkin YK:n Naisten asemaa käsittelevästä komissiosta (UN Commission on the Status of Women).
– Sen johtoryhmässä oli iranilaisia edustajia, jotka on nyt saatu ulos somessa alkaneen kampanjoinnin ansiosta. Se oli ensimmäinen kerta YK:n historiassa, kun joltain maalta vietiin sille annetut paikat. Asia sai tarpeeksi näkyvyyttä ja painetta järjestön sisältä ja ulkoa.
Baharak Bashmani toivoo länsimailta solidaarisuutta ja tukea ihmisoikeuksien puolesta käytävään taisteluun. Sorto on jatkunut Iranissa yli 40 vuotta.
Bashmani toteaa Oscar-voittaja Taraneh Alidoostin kuvanneen hyvin Iranin tilannetta.
– Hän on sanonut, että Iranin miljoonat asukkaat eivät ole Iranin islamilaisen tasavallan kansalaisia, vaan sen vankeja.
Hallituksen vastaisille mielenosoittajille tukensa ilmaissut näyttelijä pidätettiin marraskuussa, mutta hänet vapautettiin takuita vastaan.
– Hän käveli ulos vankilasta ilman huivia. Iranilaiset vaativat nyt perusoikeuksiensa toteutumista ennennäkemättömällä rohkeudella, ja tarvitsevat maailmanlaajuista solidaarisuutta, Bashmani painottaa.
Hän toivoo, että länsimaat karkottavat Iranin suurlähettiläät ja kutsuvat omansa pois Iranista, Hän pitää tarpeellisena karkottaa myös Iranin valtion hallinnon jälkikasvu länsimaisista yliopistoista.
– Hallitsijoiden lapset saavat elää ulkomailla vapaasti juhlien ja käyttämättä huiveja, Bashmani hymähtää ja muistuttaa, että Iranin ongelmana ei ole heikko talous.
– Iranilla on paljon rikkauksia kuten öljyä, mutta hallinto käyttää rahat itse ja heidän tilinsä ulkomailla ovat täynnä. Rahaa viedään maasta pois, joten nykyhallitsijoilla ei ole hätäpäivää, kun he joskus menettävät valtansa.
Iranissa asuu noin 88 miljoonaa ihmistä. Väestöstä yli 60 prosenttia on alle 30-vuotiaita.
Bussi toi lentokentältä Saloon
Baharak Bashmani muistaa Iranista surun ja pelon.
Baharak Bashmani tai B (Bii), kuten hänen ystävänsä ovat häntä aina kutsuneet, pakeni 9-vuotiaana vanhempineen ja sisaruksineen Pakistaniin.
– En muista tapahtumia Iranista, mutta muistan tunteet; surullisuuden ja pelon. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan, ja olen lapsena sulkenut mielestäni ne tapahtumat.
Kolmen vuoden päästä perhe saapui YK:n pakolaisjärjestön avulla Suomeen. Bussi toi pakolaiset lentokentältä suoraan Saloon. Persiaa äidinkielenään puhunut tyttö oppi bussimatkan aikana ensimmäisen suomenkielisen sanan: Kiitos.
12-vuotias Baharak oli lapsuuden ja teiniyden välissä.
– Silloin ymmärsi jo paljon, mutta oli vielä aika naiivi. Samaan aikaan, kun yritin löytää itseni, muuttui moni asia: maa, kieli, tavat. Onneksi aivot olivat valmiit oppimaan uutta kieltä, Bashmani hymähtää.
Pakolaislapsille ei ollut 1990-luvun Salossa valmistavia luokkia, joten tyttö sijoitettiin saman tien ikäistensä suomalaisten oppilaiden sekaan peruskoulun kuudennelle luokalle.
– En ymmärtänyt sanaakaan suomea ja vain vähän englantia. Luokkatovereiden esille ottamia kirjoja katselemalla päättelin kyseessä olevan maantiedon, jos sivuilla oli karttoja tai matematiikkaa, jos näin numeroita, hän nauraa.
Silloin ei naurattanut. Hän tunsi itsensä koe-eläimeksi.
– Se oli epäinhimillistä kohtelua: minut heitettiin syvään päähän, mutta päätin uida – ja lujaa. Pari–kolme kertaa viikossa opiskelin suomea. Opettaja oli upea ihminen, jota muistelen lämmöllä.
Ensimmäinen lukuvuosi kuudennella meni totutteluun; seuraavana lukuvuonna hän suoritti luokka-asteen ja siirtyi Laurin yläkouluun. Suomen ja englannin kielen oheen tulivat ruotsin ja ranskan opinnot.
Suomalaisen kulttuurin ja uusien kielten oppiminen vei paljon voimavaroja, joten Baharak Bashmanin nuoruus meni koulua käydessä.
– Otin asiat vakavasti ja tein parhaani. Kavereita ei juurikaan ollut. Siihen ei vaikuttanut kielikysymys, vaan ihonväri.
Bashmani puski itseään eteenpäin ja muutti yläasteen jälkeen Helsinkiin. Hän halusi englanninkieliseen lukioon, vaikka oli vasta oppinut suomen.
– Se oli hyvä päätös. Kirjoitin ylioppilaaksi ja lähdin Englantiin yliopistoon. Opiskelin kehitysmaaoppia ja historiaa. Maisterin tutkinnossani paneuduin Lähi-idän politiikkaan.
Bashmani teki gradunsa iranilaisten ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajien sopeutumisesta Suomeen. Myöhemmin hän valmistui oikeustieteiden maisteriksi.
Bashmani sai töitä Yhdistyneiltä kansakunnilta Lontoosta. Siitä alkoi vuosia kestänyt kansainvälinen työura kehitysyhteistyön parissa.
– YK oli ollut tärkeässä roolissa elämässäni lapsena ja minua kiinnosti nähdä toiselta puolelta, miten asiat tehdään.
Bashmani työskenteli muun muassa Ugandassa yhdyskuntapalveluvirkailijana pakolaisleirillä, jossa ei ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Silloin Sudanista oli tullut Ugandan rajan yli 45 000 pakolaista.
– Toimistoaikoja ei ollut, vaan tein töitä kellon ympäri. Kontollani olivat muun muassa naisten ja lasten terveydenhuolto, koulutus ja paluumuutto. Heidän pakolaisuutensa oli täysin toisenlaista kuin omani. Se yhdisti, että olimme joutuneet jättämään kotimme pakon edessä ja elämä oli aloitettava uudelleen.
Työssä joutui näkemään monenlaista ja oli pakko hyväksyä, ettei pysty auttamaan kaikkia.
– Varat eivät riittäneet eivätkä voimatkaan siihen kaikkeen, mitä olisi halunnut tehdä. Se oli henkisesti vaikeaa, mutta antoisaa työtä.
Baharak Bashmani palasi 23 vuoden jälkeen Suomeen viime kesänä kahden esiteinin lapsensa kanssa.
– Suomi on ollut kotimaani siitä lähtien, kun saavuin tänne 12-vuotiaana. Täällä ovat ystäväni ja sisarukseni.
Bashmani tuntee itsensä kuitenkin kiertolaiseksi, jonka juuret ovat vain hänessä itsessään. Identiteetti on saanut uusia kerroksia sitä mukaa, kun asuinpaikka on vaihtunut. Hän kirjoittaa aiheesta blogissaan www.rootedinb.com.
Bashmanin lapset ovat puoliksi englantilaisia ja perheen kotikieli on englanti.
– Yritän kyllä puhua heille persiaa, Bashmani nauraa.
Ulkomailla asuessaankin hän kävi Salossa joka kesä ja usein jouluisinkin, koska hänen äitinsä asuu yhä kaupungissa.
– Vuohensaari on edelleen yksi lempipaikoistani. Sinne on kiva mennä grillaamaan ja viettämään aikaa.
Baharak Bashmani työskentelee lastensuojelujärjestö Plan International Suomen yritysyhteistyön vastaavana. Hän toteaa elämänsä olevan täysin erilaista kuin jos hän olisi varttunut Iranissa.
– Olisinko enää hengissäkään.
