SISU (Suomi 2022). Ohjaus ja käsikirjoitus: Jalmari Helander. Kuvaus: Kjell Lagerroos. Leikkaus: Juho Virolainen. Musiikki: Juri Seppä ja Tuomas Wäinölä. Näyttelijät: Jorma Tommila, Aksel Hennie, Jack Doolan, Mimosa Willamo, Onni Tommila.
Suomalaisen toimintaelokuvan historia on lyhyt ja kunniaton. Jos Renny Harlinin Hollywoodin kautta ei lasketa, jäljelle jää vain muutama kökösti ja halvalla tehty räpellys, joista ei oikein ole edes kalkkunaklassikoiksi.
Siksi Jalmari Helanderin Sisua tervehtii ilolla. Se on ensimmäinen täysin uskottava suomalainen toimintaelokuva, jota katsoessa ei tarvitse pelätä myötähäpeän tunteita. Sen sijaan Helander kaappaa katsojan kyytiinsä aika hämmentäväänkin ralliin, johon on ripoteltu aineksia niin vanhoista lännenelokuvista kuin Quentin Tarantinon hurmeisista piilokomedioistakin.
Puhdasta westerniä on Sisun sankari, mitään puhumaton ja intensiivisesti tuijottava kullankaivaja (Jorma Tommila), joka tavoittelemansa aarteen löydettyään ajautuu törmäyskurssille sadistisen natsiupseerin (Aksel Hennie) kanssa. Eletään Lapin sodan loppuvaiheita kun saksalaisia ajetaan ulos maasta ja mennessään he polttavat kylät, kirkot ja sillat.
Lajityypin kauneimpien perinteiden mukaisesti Sisun juoni on lähinnä pelkkä tekosyy toisiaan seuraaville dynaamisille toimintakohtauksille ja myyttisen kullankaivajan henkilöhahmolla herkuttelulle. Nopeasti Helander siirtyy oikeutetun koston teemaan ja tekee siinäkin täysin Tarantinoon ja Taken-sarjaan verrattavaa jälkeä.
Ja koko ajan taustalla avautuu kuvaaja Kjell Lagerroosin kameran hyväilemä karu erämaamaisema. Siinä missä Lagerroos estetisoi pohjoisen askeettista kauneutta, Helander nautiskelee roiskuvalla verellä ja murtuvalla luulla.
Aikansa saksalaisten kanssa painittuaan kullankaivaja muuntuu jonkinlaiseksi varhaisempien aikojen Ramboksi, joka kaivelee puukolla luoteja omasta lihastaan, tikkaa nahkansa umpeen itsekeksityillä leikkaussalivälineillä ja huuhtelee haavat bensiinillä. Olennaista ei ole voisiko tämä toimia reaalimaailmassa vaan Helanderin ja etenkin Jorma Tommilan kyky saada katsoja myötäelämään kullankaivajan sankaritarinaa.
Hän sai talvisodassa venäläisiltä lempinimen Kuolematon, sillä pitkin Karjalan metsiä liikkunut yhden miehen kuolemanpartio listi piippahattuja satapäin eikä itse suostunut millään kuolemaan. Sama ominaisuus toimii myös perääntyviä saksalaisia vastaan, sillä kullankaivaja ei luovuta milloinkaan – ja tästä on tietysti johdettu Helanderin mainion elokuvan nimi.
Kullankaivaja vertauskuvallistaa sisua, mutta konkretisoi kuolemaa. Yhden miehen miehen kuolemanpartio tappaa kirjaimellisesti kaikki niin kuin Taken-elokuvien Liam Neeson konsanaan.
Sisu on tehty isolla budjetilla mutta ei rajattomalla. Helander on voinut toteuttaa omia filmihullun fantasioitaan verrattain vapaasti, mutta nähtäväksi jää kuinka silmiähivelevää hänen kädenjälkensä voisikaan olla, jos hän mittaisi osaamistaan satojen miljoonien budjetilla Hollywoodissa.
Valistunut arvaus on, että silloin jäisi jopa Harlinin lajityypillinen kanta- ja mestariteos Die Hard 2 (1990) toiseksi.
