Ahvenia nousi ja nousi. Olli Leskinen oli saanut jo 19 ahventa, ja Merihelena Leskinen selasi joutilaana puhelinta Purunpään kallioilla Kemiönsaaressa. Kunnes asuntojen listauksesta vastaan tuli se, mistä pariskunta oli aina haaveillut. Vanha kalastajatalo meren äärellä saaristossa.
– Tanssin paljain jaloin kuumalla kalliolla. Olin niin onnellinen, kertoo Merihelena Leskinen runsaat puoli vuotta myöhemmin pienen kalastajatilan keittiössä.
Takana on talvi hyisten tuulien äärellä. Kovimmat puhurit veivät mennessään polttopuiden katoksen peltikattoineen. Välillä on jäätynyt vessa, jolloin Leskiset ovat turvautuneet ulkohuussiin.
Silti Merihelena Leskinen pitää suurimpana vastoinkäymisenä sitä, ettei ole päässyt haravoimaan ja lapioimaan sammalen peittämiä kallioita puhtaaksi.
– Täällä on ihana tunnelma. On hiljaista, ja tähtitaivas näkyy. Menemme pimeän aikaan kahdeksalta nukkumaan ja heräämme kuudelta.
Merihelena Leskinen on syntyjään kolmannen polven helsinkiläinen. Hän pyöritti parinkymmenen vuoden ajan menestyvää musiikkikoulua pääkaupunkiseudulla. Opettajia oli enimmillään palkkalistoilla nelisenkymmentä, oppilaita 600. Pianoja Leskinen omisti kymmeniä kappaleita.
– Enää ei ole jäljellä yhtään. En osaisi enää soittaa, sormet ovat ihan nakkimakkarat. Soittamista on harjoiteltava useita tunteja päivässä.
Nelikymppisenä Leskinen purjehti Suomen Purjelaivasäätiön koulupurjealus kuunari Helenalla kuukauden verran Atlantilla Länsi-Afrikan rannikolta Dakarista Cherbourgiin Ranskaan. Hän katseli meren voimaa ja aaltoja ja kotiin palattuaan ryhtyi maalaamaan näkemäänsä.
– Maalasin aaltoja seuraavat kaksi vuotta.
Musiikki sai jäädä, ja Leskisestä tuli merta maalaava taidemaalari.
– Korvissani vinkui ja humisi, kun en enää kuullutkaan jatkuvasti musiikkia, hän muistelee.
Muutama vuosi sitten Leskiset muuttivat Lohjalta meren luo Sauvoon, Rungonsalmen sillan lähettyville. Sijainti osoittautui pettymykseksi: meri oli huonossa kunnossa, eikä likaiseen veteen tehnyt mieli mennä uimaan.
Uusi koti löytyi Taalintehtaalta. Viehättävä puukerrostalo näytti kauniilta, mutta se osoittautui idylliksi vain pinnaltaan. Talossa vietettiin levotonta elämää.
Nyt Leskisten naapurissa ei häiriköidä. Talvella Norra Mågsholmenissa asuu pariskunnan ja Leevi-koiran lisäksi vain kauriita ja mäyriä sekä tassunjäljistä päätellen myös ilves.
– Tämän mäen nimi on mäyrämäki. Miestäni vastaan tuli polulla mäyrä, eikä se meinannut aluksi väistää, Merihelena Leskinen esittelee.
Mäyrään törmäsi lenkillä myös jackrusselinterrieri Leevi. Se osui mäyrän torkkupaikalle kuusen alle ja herätti unisen eläimen rähisemällä. Nujakalta vältyttiin, kun mäyrä luikki karkuun.
Leskisten kotiin on vartin kävelymatka parkkipaikalta. Reitti kulkee rantakallioita myöten, kapean sillan poikki saareen ja polkua pitkin kotipihaan aivan Norra Mågsholmenin eteläiselle rannalle saakka.
Ruohottunut syvänne kertoo, että ennen viereinen saari Södra Mågsholmen on todella ollut saari. Nyt maannousu on kuronut kapeikon umpeen, ja saaresta toiseen pääsee helposti kävelemällä.
Metsäinen saari kätkee rannoilleen liki 40 kesämökkiä, mutta edes heinäkuun lomaviikkojen aikaan vapaa-ajan asukkaat eivät juuri näy eivätkä kuulu Leskisille saakka.
Vuosikymmeniä sitten saaressa on ollut puolenkymmentä ympärivuotisesti asuttua taloa. Leskisten talo Sundhem on peräisin 1850-luvulta. Entinen pientila oli ollut autiona kymmeniä vuosia ja välillä kesäasuntona.
– Heinää kasvoi puolentoista metrin korkeuteen. Sen alta löytyi marjapensaita. Ostimme heti ruohonleikkurin ja trimmerin. Ruoho on pidettävä matalana, jotta käärmeet erottuvat.
Käärmeitä asuu pihapiirissä paljon, mutta Leskisten kokemusten perusteella ne ymmärtävät väistää ihmistä. Iltaisin ikkunan ohi liitää pöllöjä, jotka napsivat hiiriä ja myyriä. Saarella näkyy myös merikotkia.
Talosta on käytössä alakerran kolme huonetta. Huonekalut muutettiin Taalintehtaalta lautalla, ja pienempiä tavaroita Olli ja Merihelena Leskinen ajoivat parin kuukauden ajan veneellään Kalkholmenin satamasta Västanfjärdistä.
Leskinen on suunnitellut itse kodin ruokapöydän ja sohvapöytiä. Lasisen ruokapöydän alla näkyy metallista punottu suuri nuottiavain. Samoin lasisen sohvapöydän alle saa lehdet ja kirjat piiloon, mutta näkyville. Huonekalut valmisti Leskisen piirroksen perusteella espoolainen Cobello.
– Aiemmin olin rikas muusikko, nyt köyhä taiteilija, hän naurahtaa.
– Taiteilijan tuloista leijonan osan nielevät työn kulut, joten varsinainen palkkatulo on hyvin vaatimaton.
Saaressa asumiseen liittyy omia kommervenkkejään. Kiinteistössä on porakaivo, mutta kaivoveteen pääsee merivettä. Tiskit on kuivattava suolavedestä puhtaiksi heti pesemisen jälkeen, ja juomaveden Leskiset hakevat maista.
– Taalintehtaan jokaisen kaupan seinässä on kraana, josta voi hakea vettä.
Kun lumi peittää saaren, tavarat kulkevat pulkalla. Kauppareissu voi venähtää viiden tunnin mittaiseksi, jos rahdattavana on 40 kilon vesi- ja ruokalasti.
Lämmitys hoituu pääasiassa puulla. Suuressa leivinuunissa palaa pakkaspäivinä tuli tarpeen mukaan aamusta iltaan.
Viimaa estävät talvi-ikkunat, erilliset ikkunalasit, jotka pannaan syksyllä paikoilleen kiinni tavallisiin ikkunoihin.
– Talon vanhat ikkunat ovat tallessa. Laitamme ne kuntoon ja paikoilleen ensi kesän aikana, Merihelena Leskinen suunnittelee.
Vanha talo ei ole tiivis, ja lattia on talvisin kylmä. Villasukat kuuluvat peruspukeutumiseen, ja jalat saa nostettua vetoisalta lattialta sohvalle.
Leskisten suunnitelmissa on remontteja, ja ne sopivat myös talon omistajalle, joka asuu lähisaaressa. Yläkertaan pitäisi tehdä eristykset, kivijalan ympärille patolevy ja maalaaminenkin olisi tarpeen.
– Keväällä on ensimmäisenä ohjelmassa kasvihuoneen ja perunamaan tekeminen.
Liittyykö autiolla saarella asumiseen huonoja puolia? Merihelena Leskinen on pitkään hiljaa.
– Jaa-a. Kuusikymppisenä osaa arvostaa eri asioita. Jos rupeaisi valittamaan, voisi valittaa kaikesta. Arvostan sitä, että täällä hommat hoituvat, olkoonkin, että eri tavalla kuin vaikka kerrostaloasunnossa.
Pienessä talossa ei ole mahdollisuuksia maalaamiseen. Merihelena Leskisen ateljee sijaitsee Taalintehtaalla Fabrik-kiinteistössä entisellä terästeollisuusalueella. Talvikaudella korkeat sähkölaskut ovat rajoittaneet taidemaalarin työskentelyä.
– 13 asteen sisälämpötilassa ei toimi öljymaali enkä minä. Joulukuun pörssisähkölasku oli 2 500 euroa.
Leskinen joutui siirtymään lopputalveksi maalaamaan vuokrayksiöön. Hän aikoo palata suureen, 150-neliöiseen ateljeeseensa keväällä ja pitää sen osan viikosta avoinna yleisölle taidegalleriana.
– Ateljeessa on mahtava, pohjoinen valo ja suuret päätyikkunat, Leskinen iloitsee.
Kodin seinillä ei näy ensimmäistäkään taiteilijan teosta. Suurille maalauksille ei ole vanhassa talossa tilaa. Leskisen kädenjälki näkyy sisustustuotteissa, joihin on painettu hänen teoksiaan. Koristetyynyissä myrskyää meri, ja kahvikupissa purjealukset odottavat tuulenvirettä tyynellä merellä.
Leskinen on juuri saanut valmiiksi suunnilleen parisängyn kokoisen työn, jonka hän teki lahjoituksena merikeskus Forum Marinumille Turkuun. Seitsemäs aalto Airistolla -teokseen on maalattu kaikki Forum Marinumin 13 museoalusta 7-metrisestä poliisiveneestä 101-metriseen Suomen Joutseneen saakka.
Työ oli Leskisen uran vaikein. Maalaaminen vei noin 1 000 tuntia.
– Oli hankalaa saada 13 alusta oikeisiin mittasuhteisiin. Viikkoa ennen valmistumista vaihdoin meriveden värin sinisemmäksi.
Uusia kotirantojaan Merihelena Leskinen ei ole vielä tallentanut kankaalle. Sauvossa asuessa meni muutama vuosi, ennen kuin omat maisemat Angelniemen kirkkoa myöten muotoutuivat maalauksiksi. Hän arvioi, että saman ajan verran menee myös Västanfjärdissä.
– Maalaukset eivät synny heti.
Merihelena Leskinen ei käytä maalauksissaan meren kuvia mallina, vaan hän näkee maalaukset mielessään. Purjealuksista hänellä on käytössään kuvapankki.
Leskinen on ollut kesät merellä pikkulapsesta saakka.
– Muistan, kun seurasin pienenä tyttönä purjeveneessä ensiksi vastaantulevien veneiden keulakuohuja ja lopuksi vanavettä. Ilmoitin yhdeksänvuotiaana, että maalaan isona merta, koska meri on niin kaunis.
Kun Leskinen oli parikymppinen musiikinopettaja, hän purjehti Irma Esmeralda -veneellään kolmen kesäkuukauden ajan lastensa ja musiikkikoululaisten kanssa. Olli Leskinen teki uraa it-alalla, ja työt veivät hänet milloin Floridaan, milloin Taipeihin.
Nyttemmin myös Olli Leskinen on vaihtanut alaa.
– Mieheni on todella taitava laittamaan ruokaa. Hän opiskeli kokiksi ja tekee ruokaa Kemiönsaaren kunnan vanhuksille.
Kulkuyhteys saaresta maihin oli Leskisten edellytys muutolle. Töissä on päästävä käymään keleistä riippumatta.
Kun Olli Leskinen lähtee töihin, Merihelena Leskinen kulkee samalla kyydillä ateljeelleen maalaamaan. Hän uppoutuu työhön ja maalaa koko seitsemän tunnin ajan.
– Olen hidas, ja jos maalaus menee pilalle, teen uuden. Menen maalaukseen sisälle, ja katson veneitä ja kallioita. Vaihdan säätä, ja katson miten maalaus muuttuu. Öljymaalauksen voi aina aloittaa uudestaan.
Merihelena Leskinen
- Työskennellyt päätoimisena taidemaalarina vuodesta 2006 lähtien
- Opiskellut maalausta Vapaassa Taidekoulussa ja Taidekoulu Maassa
- Opettanut merimaalausta muun muassa Sauvossa, Paimiossa, Siuntiossa ja Lohjalla
- Sauvon koulukeskuksessa on esillä Sauvonmeri-maalaus, jonka sauvolaisnuoret toteuttivat Merihelena Leskisen opastamina muutama vuosi sitten
- Aiemmin Westendin Musiikkikoulu Oy:n omistaja ja toimitusjohtaja
- Töitä esillä 11.–19. maaliskuuta Helsingin Kaapelissa sekä pysyvästi Rauman merimuseossa, Forum Marinumissa ja Kasnäsin kylpylässä Kemiönsaarella.
- Atelje Merihelena avoinna Galleria Fabrikissa 1. toukokuuta lähtien keskiviikkoisin, lauantaisin ja sunnuntaisin klo 12–16 osoitteessa Taalintehtaantie 679, 25900 Tallintehdas
