JOPE ITE (Suomi 2023). Ohjaus: Marko Talli. Käsikirjoitus: Mika Räinä, Nikke Bagge ja Marko Talli. Kuvaus: Jarkko T. Laine ja Jokke Kirmonen. Leikkaus: Nikke Bagge.
Jokaisen suuren koomikon naurun takana on kyyneleitä. Näin meille kertoi Henry Millerin romaani Hymy tikkaiden juurella, ja Millerin fiktion ovat todeksi osoittaneet Spede Pasasen, Masa Niemen, Stan Laurelin ja Oliver Hardyn sekä lukemattomien muiden hauskojen miesten joskus synkätkin elämänvaiheet.
Millerin väitteeseen on helppo uskoa myös Jope Ruonansuun elämästä kertovan dokumenttielokuvan valossa. Erinomaisen sympaattinen Jope ite käy läpi kohteensa nousun kemiläisestä muusikkonuorukaisesta valtakunnan rakastetuimmaksi kansantaiteilijaksi ja lama-Suomen autenttiseksi supertähdeksi.
Missään vaiheessa Marko Tallin ohjaama elokuva ei pysähdy vain Ruonansuun menestystarinaan, vaan nostaa sen rinnalle tämän traumaattiset lapsuudenkokemukset koulukiusattuna poikana, joka odotti viikonloppuja ja kesälomia kovemmin kuin kukaan muu.
Nuori Jope oli erilainen lapsi, niin fyysisesti kuin varmasti mentaliteetiltaankin. Hän ei oikein sopinut työläiskaupungin mieskuvaan. Toisaalta juuri Kemin proletaarisesta mielenmaisemasta hän imi roisin komiikkansa rakennuspuut.
Kaikki Tallin elokuvassa todistajalausuntojaan antavat haastateltavat painottavat Ruonansuun kilttiä luonnetta. Hän ei osannut sanoa kenellekään ei ja aina hän tahtoi kaikille hyvää. Julmassa viihdebisneksessä strategia ei välttämättä ollut aina paras mahdollinen.
Muistot koulukiusaamisesta seurasivat Ruonansuuta koko elämän ajan. Kiusaajilleen hän näytti, että menestys on paras kosto – aivan kuten taannoisessa Tony Halme -dokumentissa Viikinki (2022) kerrottiin.
Kiinnostavimpia muistelijoita Jope ite -elokuvassa ovat hänen sisaruksensa. Sisko muun muassa muistelee, että muiden veljiensä tavoin myös Jope kokeili hetken aikaa työmiehen elämää paperitehtaassa. Se ei oikein sujunut, ja lopulta ”humpuuki vei voiton”.
Humpuukilla sisko tarkoittaa muutaman miljoonan suomalaisen rakastamaa huumoria, jota Ruonansuusta pursui sekä lavalla että sen ulkopuolella.
Yhdenlainen tragedia näyttäisi olleen myös Ruonansuun halu menestyä vakavien laulujen tekijänä ja esittäjänä. Jotkut hänen totisemmista kappaleistaan kasvoivat hiteiksi asti, mutta useimmat olivat tuottaja Risto Asikaisen mukaan lähinnä vaivaannuttavia. Ruonansuu oli koomikkona ja huumorimusiikin esittäjänä loistava ellei paras, mutta se ei taiteilijalle itselleen riittänyt. Hän halusi tulla Vesa-Matti Loirin veroiseksi monitaituriksi, joka hallitsee sekä kevytkenkäisen että vakavan aineiston.
Jonkinlaisena kompromissina Asikainen ja levy-yhtiöpomo Ile Vainio antoivat Jopen tehdä yhden ”kauniin kappaleen” jokaiselle levylleen – kunhan muu materiaali olisi tuttua ja tunnetusti hyvin myyvää jopemaista huumorimusiikkia.
Ohjaaja Talli ja käsikirjoittaja Mika Räinä ovat tehneet ison työn tonkiessaan arkistoja ja koostaessaan Ruonansuun omista vanhoista haastattelupätkistä, kotivideotyyppisestä ennen julkaisemattomasta materiaalista, dokumenttia varten tehdyistä aikalaisten haastatteluista sekä kerrontaa kuvittavista arkistofilmeistä eheän kokonaisuuden. Se on kiehtova niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikin.
Ja ennen kaikkea se on kohteensa näköinen. Jope ite näyttää Jope Ruonansuun aitona, kokonaisena ihmisenä, kaikkine puolineen.
Voisi jopa sanoa, että henkilödokkarina Jope ite on parasta mitä suomalaisessa elokuvassa on pitkiin aikoihin tuotettu. Moni saman tyylilajin dokumentti on kuin valkokankaalle tuotua tv-ohjelmaa, mutta Tallin ja Räinän teoksen oikea paikka on elokuvateatterin taikamaailmassa.
