Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava. 509 sivua. Äänikirjan lukija Markus Niemi.
Olennaista tuskin lienee, oliko 1970-luvun Suomessa Stalker-vuosien kuvaamaa ilmiantojärjestelmää ja laajassa mitassa kanssaihmisiään urkkivia ”sekundastasilaisia”, kuten Olli Jalosen päähenkilö itsensä ja kaltaisensa määrittelee. Tärkeämpää on, että romaani piirtää esille tietyn henkisen maiseman, joka on varmasti totta ja jonka varjo hetkittäin levittäytyy vieläkin yllemme. Tai sitten on kuten Jalonen sen aivan romaaninsa lopussa muotoilee: ”Se aika on ollut jo tulevan varjo niin kuin nykyinen on entisen varjo.”
Vielä merkityksellisempi on Stalker-vuosien profetoima dystopia, painajaiskuva lähitulevaisuudesta. Se että sinisilmäinen yliopisto-opiskelija värvätään vieraan vallan urkkijaksi taitaakin olla pientä verrattuna reaalihetkeen, jossa jokainen jättämämme digitaalinen sormenjälki ja askel rekisteröityy ja voidaan hyödyntää mihin tahansa suoramarkkinointia ilkeämpäänkin käyttöön.
Stalker-vuosissa eletään hetkeä, jolloin meistä aivan pian tiedetään kaikki. No nyt on se hetki, ja tämä oivallus saattaa olla Jalosen romaanin painokkain ajatus.
Stalker-vuodet etenee verkkaisesti mutta loogisesti. Lukija ikään kuin pakotetaan odottamaan suurta pamausta, jota ei koskaan tule. Jalosen päähenkilö ystävystyy urkittaviensa kanssa ja on muutamaan otteeseen lähellä paljastaa toimensa ja tarkoitusperänsä, mutta perääntyy. Hänelle on kirjoitettu jonkinlainen nilviäisen moraali, jonka voi halutessaan lukea viittauksena tuon ajan suomalaiseen kulttuurielämään, jossa kekkuloi ihan todellisiakin vieraan vallan agentteja ja ilmiantajia.
Vaikka henkilön moraalinen kompassi näyttää mitä sattuu, hän on tarkkanäköinen suhteessa itseensä. Hän tajuaa katoavansa tapetteihin ja liudentuvansa ihmisenä samaa tahtia kuin syventyy toisen ihmisten elämiin ja kuuliaisesti raportoi niistä. ”Kyylän työ on hirvittävää”, hän myöntää itselleen mutta ei niinkään toisille aiheuttamansa vahingon vaan oman minuutensa hiipumisen vuoksi.
Osoitus nilviäisen moraalista tämäkin.
”Ei jokaiseen suuntaan voi olla samaa mieltä eikä kaikkialle valehdella koska jos niin tekee, haalistuu itse. Jos väriympyrässä pyörivät kaikki värit, ympyrä näyttää valkoiselta kuin likainen lumi” , Olli Jalonen kirjoittaa.
Urkintavuosiensa jälkeen romaanihenkilö pestautuu palvelemaan toista paholaista. Hänestä tulee lehdistösihteeri aasialaisen diktatuurin Helsingin-suurlähetystöön. Siellä valheet valkopestään todeksi ja vaikka kukaan järjissään oleva ihminen ei usko lähetystön viestimää muunneltua totuutta, jatkuva valhe nielee sen kertojan sisäänsä.
Itselleen Stalker-vuosien päähenkilö uskottelee, että tarkkaan rajatun valheen kanssa voi elää. Se vain hiipuu pois – samaan aikaan hänen nuoruusvuosiensa petos kuitenkin painaa hänen mieltään loppuun saakka.
Joskus hän osaa olla myös rehellinen. ”Tästä kaikesta täytyy vielä joskus kertoa”, hän oivaltaa jälleen yhden emävalheen äärellä, sillä se on ainoa keino pysäyttää minuuden hiipuminen ja siihen ajatukseen Jalosen antisankari tarttuu epätoivon vimmalla.
Poissa on hänen kirjoittajanidentiteetilleen ominainen tunnekylmyys, ja vaikka Stalker-vuodetkaan ei kuvaa henkilöhahmojaan millään erityisellä lämmöllä, Jalonen onnistuu kuitenkin antamaan lukijalle mahdollisuuden myötäelää romaanin ihmisten elämänkohtaloita.
Olli Jalosen kokonaistuotannossa Stalker-vuodet muodostaa ilmiselvän nurkkakiven siinä missä romaaninsa Johan ja Johan sekä Taivaanpallo. Poissa on hänen kirjoittajanidentiteetilleen ominainen tunnekylmyys, ja vaikka Stalker-vuodetkaan ei kuvaa henkilöhahmojaan millään erityisellä lämmöllä, Jalonen onnistuu kuitenkin antamaan lukijalle mahdollisuuden myötäelää romaanin ihmisten elämänkohtaloita.
Emotionaalisten tehojen saavuttaminen tuskin on ollut Jalosen pyrkimys tälläkään kertaa, sillä kirjailijana hän on nimenomaisesti kirjoittaja: kauniiksi hiotun lauseen rakennusmestari, jonka teksti on parhaimmillaan kuin proosakirjoittamisen mestariluokan oppikirjasta.
Niin myös Stalker-vuosissa.
