Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 397 sivua. Äänikirjan lukija Eija Ahvo.
Aloitus on väkevä, ilmestyksenomaisuudessaan raamatullisten mittasuhteiden draamaa.
On tukkaan takertuvaa tulta ja kaiken mustaavaa nokea, ja jostain tuhkan alta nousee kuitenkin elämä. Ulla-Lena Lundberg aloittaa kolmen naissukupolven kronikkansa Vaasan palosta vuonna 1852, josta sysää romaanin alkuäidin pitkälle marssille nälkää näkevältä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta etelärannikolle.
Vasta teini-ikäisten tyttöjen patikkamatka kotikulmilta Helsinkiin rinnastuu hetkeä myöhemmin suomalaissotilaitten vielä pidempään taivallukseen kohti Krimin sodan taistelukenttiä. Sekin reissu on yhtä tuskaa, tautia ja nälkää.
Liekinkantajat ei varsinaisesti herkuttele kärsimyksillä, mutta vähempikin olisi kai riittänyt toivotun mielikuvan tavoittamiseksi. Ulla-Lena Lundbergilta vie aikansa, että romaanin taustatarina on kerrottu valmiiksi ja päästään alkupaloista pääruoan pariin.
Se on Liekinkantajissa, romaanin nimen mukaisesti, nuoren Suomen nousu ja kansallistunteen herääminen, josta Lundberg johtaa pääaiheensa sivistyksen. Ytimeltään Liekinkantajat on kuvaus tulisieluisesta kansanopistomiehestä, joka tanskalaisen esikuvan mukaan perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston vähävaraisia suomalaisia sivistämään. Samalla Lundberg on siirtynyt toisen naispolveen, mutta romaanin fokus tarkentuu valistusmieheen.
Jalot aatokset ja aatteen palo johdattavat tarinaa, jossa hengissä selviytymisen tarve vaihtuu yhtä olennaiseksi henkisen kehityksen pyrkimykseksi. Paljon myöhemmin Lundberg vyöryttää taas näyttämölle sotaa ja kuolemaa, mutta silloinkin Liekinkantajien pohjavireenä säilyy kaipuu kaiken kansan sivistämiseen.
Proosakerronta on rakenteilla ja dramaturgialla pelaamista, palapelin kasaamiseen rinnastuvaa rakennustyötä. Liekinkantajissa hetkellisesti keskushenkilöksi noussut kansanopistomies joudutaan ennenaikaisesti tappamaan keuhkotautiin, jotta draama voi luontevasti jälleen palata yhden suvun naisiin – nyt leskiäitinä kamppailevaan selviytyjään, joka hakee tyttärelleen sielullisesti rikasta elämää koko ajan nurkan takana luuraavan puutteen keskellä.
Äidin tueksi ja vastavoimaksikin Ulla-Lena Lundberg loihtii tämän siskon, joka on uraa uurtavasti opiskellut itsensä voimistelunopettajaksi. Henkinen jalostus törmäytetään ruumiilliseen kasvatukseen eikä toista voi uskottavasti olla ilman toista, Liekinkantajat antaa ymmärtää.
Kolmen sukupolven naiset paiskataan keskelle nuoren Suomen kuohuvaa historiaa ja ratkaisevia kehitysvaiheita tavalla, joka todistaa kirjailijan draamantajusta ja historianymmärryksestä.
Alkukohtauksensa väkevyyttä Liekinkantajat ei enää toistamiseen tavoita, sen sijaan Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa oikein vetävän ja mahdollisesti nykyhetkeenkin reflektoivan tarinan ihmisistä, joiden kohtaloa haluaa myötäelää. He ovat ajopuita kansallisen ja maailmanhistorian kuohuissa, mutta eivät tyystin tahdottomia sivustakatsojia vaan toimivia yksilöitä tapahtumien käänteissä. Pikkuruinen nurkka kansakunnan kehitystä on näiden liekinkantajien ansiota, ja heihin Lundbergin romaanin lukijan on helppo uskoa.
Ei mikään ihan vähäinen saavutus proosateokselta sekään.
