Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Avain. 320 sivua.
Lukeminen kannattaa aina, vakuutteli Jörn Donner muinaisessa kirjakerhon mainoslauseessa.
Jörkka oli tietysti ihan oikeassa, ja samaa voi varauksin sanoa Ville-Juhani Sutisesta, joka kannustaa meitä lukemaan isoja ja joskus hankalastikin avautuvia tiiliskiviromaaneja. Tällaisen ”poikkeuskirjallisuuden” lukeminen kun on Sutisen mielestä vaivalloista mutta vaivan arvoista.
Perustelutkin kelpo esseisti lyö pöytään jo kokoelmansa esipuheessa:
”On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.”
Siksipä Sutinen esittelee meille Dorothy Richardsonin Pilgrimagen (1 984 sivua), Alan Mooren Jerusalemin (1 266 sivua) ja Arno Schmidtin Zettel’s Traumin (1 334 sivua). Ja kymmenkunta muuta tiiliskiveä, pääosin maailmankirjallisuuden kaanonin laitakulmilta, varjoisilta kujilta ja suoranaisesta marginaalista.
Suomikin on mukana, sillä vaivan arvoista on Sutisen mielestä myös Irmari Rantamalan Harhaman (1 066 sivua) lukeminen, vaikkei se hänenkään mielestään ole muuta kuin turhan suuria omasta osaamisestaan kuvitelleen keskinkertaisen kirjailijan egotrippi ja yritys luoda kokonaan uusi ilmaisukieli vailla riittävää lukeneisuutta tai teknistä taitoa.
Kaanon ja vastakaanon, siis yleisesti klassikoiksi tunnustettujen sekä niukemmin tunnettujen tai nuivempaa arvostusta nauttivien joskin mahdollisesti hyvinkin merkittävien romaanien keskinäissuhde on Sutisen pääteema. Kaanonia esseekokoelmassa edustavat Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset (ainoastaan 959 sivua) ja tavallaan myös Irmari Rantamala, jota ainakin takavuosien kirjallisuudenopiskelijat ja samettitakkiset vasemmistoälyköt pitivät väärinymmärrettynä nerona – vaikka eivät yleensä olleet Harhamaa edes lukeneet.
Virallinen kaanon osoittautuu äkkiä vähemmän jännittäväksi kuin Sutisen pystyttämä vastakaanon. Marginaalissa jo kirjailijoiden elämäntarinat ovat kiehtovia, vaikka Sutinen taitaa paikoitellen hiukan pannakin omiaan tai ainakin luottaa löperöihin lähteisiin.
Hän esimerkiksi väittää Arno Schmidtin lähteneen toisessa maailmansodassa vapaaehtoisena rintamalle ”hoitaakseen asiat niin, että pääsisi sodan päätyttyä vaimoineen läntiselle vyöhykkeelle ja välttäisi siten neuvostokomennon”. Väite on eriskummallinen ja sisältää oletuksen siitä, että natsi-Saksa olisi jo hyvissä ajoin puolijulkisesti ja omille sotilailleen myöntänyt häviävänsä sodan. Eikä Saksan armeijassa varsinkaan tunnettu mitään tällaisia erioikeuksia joistain sodanjälkeisen ajan sijoituspaikoista.
Kas kummaa myös Schmidt menetti omaisuutensa rauhan palattua.
Höpötason jutut eivät millään muotoa latista Sutisen kirjallisuusanalyysiä vaan pikemminkin tuovat siihen yhden kiistanalaisen ja keskustelua herättävän kerroksen lisää. Laadukkaan esseistiikan tunnusmerkkejä tietysti tämäkin.
Varsinkin kun hän Arno Schmidtistä puhuessaan määrittelee tämän kirjoittaneen korkeakirjallisinta kakkahuumoria ikinä. Ja nimeää tämän pääteoksen korkeakulttuuriseksi versioksi Fingerporista. Ja toteaa lopuksi, että Zettel’s Traum saa James Joycen Finnegans Waken tuntumaan lähinnä Valittujen Palojen kirjavaliolta.
Kuinka kaiken tämän jälkeen voisikaan olla etsimättä käsiinsä tuntemattoman saksalaiskirjailijan monumentaaliromaania!
”Hiljalleen Ville-Juhani Sutisen mainioista esseistä avautuu myös lopullinen totuus hänen käsittelemiensä kaunokirjallisten mastodonttien perimmäisestä olemuksesta: ne ovat kuin valokuvasuurennoksia alun perin pienemmistä kuvista.”
Kaanonia ja vastakaanonia koetellaan myös yksittäisen kirjailijan tuotannon sisällä. Vaivan arvoista nostaa esille Henry Jamesin, mutta Sutinen ei puhukaan tämän kultakauden kanonisoidusta tuotannosta vaan myöhäiskauden proosasta.
Se on monesti luotaantyöntävää koska se avautuu hankalasti eikä siitä tunnista Jamesin kovimpien klassikoiden tai niiden elokuvasovitusten elementtejä.
Kolmessa vanhuusiällään sanelemassa romaanissaan Henry James keksi Sutisen mukaan vahingossa modernismin. Väite on varmasti liioiteltu, mutta riittävän tosi innostaakseen perehtymään Jamesin tuotannon tuntemattomimpaan laitaan.
Tällainen löydösten tekeminen on todellisen kirjallisuudenrakastajan leipätyötä. Ja siinä Ville-Juhani Sutinen totisesti on hyvä. Hän vertaa kirjallisuutta biologiaan, jossa jatkuvasti löydetään uusia lajeja. Samoin kirjallisuudenhistoriasta on alati mahdollista löytää uusia lajityyppejä. Eikä historia missään nimessä ole valmis vielä Sutisen esseekokoelman jälkeenkään.
Vaivan arvoista on syntynyt varmasta perustasta irronneesta maailmasta, jossa romaanin klassikkostatus kyseenalaistetaan, koeponnistetaan ja määritellään uudelleen. Sutisen johtokäsite on raflaavasti nimetty ”perstuntuman paradigma”, joka hallitsee nykykulttuuria ja jossa uskotaan myyttiin jonka mukaan ”syvimmin asioista tietää se, jota liika tieto ei ole pilannut”.
Tätä perstuntuman valtaannousua vastaan Vaivan arvoista taistelee ja se jos mikä on vaivan arvoista.
Hiljalleen Ville-Juhani Sutisen mainioista esseistä avautuu myös lopullinen totuus hänen käsittelemiensä kaunokirjallisten mastodonttien perimmäisestä olemuksesta: ne ovat kuin valokuvasuurennoksia alun perin pienemmistä kuvista.
Samoin paljastetaan salaisuus tuhatsivuisten, usein vaikeidenkin tiiliskivien lukemiseen. Homma kun ei Sutisen mukaan vaadi muuta kuin päätä ja persettä.
