Liekin talvi sujui mukavasti, vaikka Viuhkan sairastumiset vaikuttivat senkin elämään. Viuhkalta löytyi pieniä maitorauhaskasvaimia kolmesta lohkosta niin, että leikkauksen jälkeen sillä oli vatsassaan 24 tikkiä.
Eläinlääkärissä sille oli pantu päähän haavan nuolemisen estävä kauluri, mutta kotona viskasin ”lampunvarjostimen” saman tien kaappiin. Haava parani hienosti. Ulos mennessä pantiin takki päälle haavan suojaksi. Ensimmäiset päivät toikkaroimme lähikulmilla, mutta parin viikon päästä Viuhka oli jo täydessä terässä. Liekki tykkäsi, kun sai kaverin taas mukaansa kunnon lenkeille.
Viuhka toipui hyvin, mutta helmikuussa alkoivat toisenlaiset oireet. Se alkoi juoda ylettömästi ja niin ollen myös virtsata tiheästi. Se pyysi monta kertaa yössä ulos, ja kun työpäivän ajaksi piti jättää sanomalehdet lattialle, oli aika tilata eläinlääkäri. Viuhka oli myös selvästi laihtunut ja sen lihaksetkin tuntuivat hävinneen. Muistin, että loppukesästä se oli lihonut ilman syytä. Diagnoosi oli selvä jo ennen lääkärikäyntiä: sokeritauti.
Nyt Viuhka nostetaan aamuin illoin pöydälle ja annetaan insuliinia. Piikitys käy kätevästi insuliinikynällä, ja palkkioksi se saa Frolicia. Liekille ei riitä samojen makupalojen saaminen. Sen täytyy päästä myös pöydälle. Niinpä se saa seistä näyttelyasennossa herkkujen korvikkeeksi. Liekki jonottaa pöydälle kahdesti päivässä ja on tyytyväinen.
Viuhka sai diabetesdiagnoosinsa kymmenvuotispäivänään. Laitoin sen kasvattajalle tietoa asiasta, ja kyselin samalla, onko pentuja tulossa tänä vuonna. Sairaus muistutti, ettei Viuhkakaan ole ikuinen. Kevään aikana oli syntymässä pari pentuetta, mutta tuskin vielä niistä meille riittäisi.
Joskus käy mäihä. Maaliskuun puolivälissä Kirsi ilmoitti, että yksi lupaavista sinisistä narttupennuista saa tulla meille, jos sen haluamme. Päätimme asian melkein saman tien, sillä pentue näytti huippuhyvältä sekä sukutaulullisesti että valokuvissa, joita saimme. Totesin, että parempia aikoja odotellessa voi mennä elämä ohi. Neljän päivän päästä ajelimme Sipooseen hakemaan uuden perheenjäsenen.
Liekki riemastui tulokkaasta, mutta Viuhka tyrmistyi: Joko taas?! Liekki on onnellinen riehuseurasta ja haluaa ohjata pikkukaveria leikin tiimellykseen aina, kun se on hereillä. Viuhka piti alkuun komentooran roolia ja huomautti pentua herkästi milloin mistäkin. Hippa väisti, mutta lähestyi uudestaan: Mä en pelkää! Jo ennen viikon loppua Viuhka luovutti ja alkoi jopa nuolla pienokaista.
Liekki ei ymmärrä voimiaan ja on välillä jyrätä Hipan. Minä pyydän Liekiltä rau-haa, mutta Hippa roikkuu rohkeasti sen kauluskarvoissa. Välillä Hippa juoksee paikkaan, jonne Liekki ei mahdu perässä.
Talo täyttyy taas hulinasta, mutta muutos ei tunnu yhtään niin suurelta kuin kaksi vuotta sitten.
Salon Seudun Sanomien Pentuvuosi-sarjassa seuratun australianterrieri Liekin kuulumisia kerrotaan muutaman kerran vuodessa.
