Sateisena maaliskuun iltana vuonna 1962 Pennsylvanian Herseyssä tehtiin koripallohistorian käsittämättömin suoritus.
Ottelun jälkeen otettiin ikoninen kuva, jossa hymyilevä mies pitää nuhjuista paperilappua kädessään. Paperiin oli kirjoitettu luku 100. Paperilappua piti kädessään 25-vuotias Wilt Chamberlain, joka oli juuri tehnyt NBA:n historian kaikkien aikojen piste-ennätyksen: 100 pistettä yhdessä ottelussa.
Ennätysillasta teki erikoisen yksi asia. Chamberlain tunnettiin surkeana vapaaheittäjänä. Hän heitti urallaan joka toisen vapaaheiton ohi. Mutta tuona sateisena iltana hän heitti 32 vapaaheitostaan 28 koriin.
Chamberlain oli päättänyt muuttaa vapaaheittotyyliään kyseiselle kaudelle. Hän heitti vaparinsa alakautta kahdella kädellä. Tämä pilkkanimellä ”Granny Style” (suom. mummotyyli) tunnettu vapaaheittotekniikka on tutkitusti tehokas.
Alakautta heitettynä pallo tulee paremmassa kulmassa korille kuin yläkautta heitettynä. Se on luonnollinen liike, joka on helppo toteuttaa rennosti. Siitä huolimatta Chamberlain palasi kauden jälkeen yläkautta heittämiseen ja jatkoi uransa loppuun saakka surkeana vapaaheittäjänä.
Mutta miksi?
Chamberlain on itse kertonut tunteneensa itsensä ”nynnyksi”, kun hän heitti alakautta. On oleellista ymmärtää, että jos Chamberlain olisi ollut parempi vapaaheittäjä, hän olisi ollut täysin pysäyttämätön. Hänen urakeskiarvonsa olivat jo nyt 30 pistettä ja 23 levypalloa. Yksi hänen valmentajistaan totesi, että jos Chamberlain olisi ollut hyvä vapaaheittäjä, hänen joukkueensa ei olisi hävinnyt yhtään ottelua.
Vaikka alakautta heittäminen olisi tehnyt hänestä paremman pelaajan, niin enemmän merkitystä oli sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Mutta pitivätkö muut todella häntä ”nynnynä”, vaikka hän oli NBA-historian ensimmäinen (ja ainoa) 100 pisteen mies?
Koripallo on julkinen ammatti ja se paljastaa ihmisluonteen hauraan ytimen: meitä kiinnostaa enemmän se, mitä muut meistä ajattelevat.
Kenen haluaisit antaa ohjata elämääsi? Kenelle haluat antaa vallan vaikuttaa päätöksiisi?
Suurin osa ihmisistä vastaa tähän kysymykseen, ettei halua antaa muille valtaa, vaan haluaa pitää sen itsellään. Emme halua antaa valtaa edes läheisillemme – puhumattakaan tuntemattomista.
Ihmisellä on luontainen taipumus autonomiaan, halu olla itsensä herra. Mutta samaan aikaan meidän sosiaalinen ympäristömme ohjaa meitä vahvasti. Haluamme sopia joukkoon.
Kun lähes kaikki muut ympärillämme heittävät yläkautta, niin emme halua erottua heistä. Vaikka se tekisi meistä parempia työssämme. Tätä ilmiötä kutsutaan sosialisaatioksi ja se tapahtuu kaikissa sosiaalisissa (työ)ympäristöissä. Omaksumme ympäristömme normit, käyttäytymistavat ja arvot. Alamme matkimaan muita, niin hyvässä kuin pahassa.
Olen sortunut tähän samaan ansaan lukemattomia kertoja. Mutta olen iän myötä oppinut joskus välttämään sitä.
Olen ollut lähes koko ammattilaisurani keskinkertainen pomputtaja. Aina kun laitoin pallon parkettiin, niin joukkuetoverini ja valmentajani pidättivät hengitystään. Kun pääsin ensimmäistä kertaa maajoukkueeseen, päävalmentaja Henrik Dettmann sanoi, että minulla on maksimissaan kolme pomppua käytössä. Tähän joukkuetoverini Tuukka Kotti totesi lakonisesti, että sekin on liikaa.
Kun koronapandemia sulki koripallosalit, päätin aloittaa uuden harrastuksen: koripallon ulkoiluttamisen. Lähdin juoksemaan kilometrien lenkkejä pitkin Helsingin katuja koripalloa pomputtaen.
Myönnän, kynnys oli suuri. Mietin, että mitä ohikulkijat oikein ajattelevat? Mitä jos joku tunnistaa minut? Mitä he ajattelevat, kun näkevät että aikuinen mies juoksee pallon kanssa kuin pikkupoika?
Mutta sitten muistin Wiltin ja hänen tragediansa. Haluanko todella antaa tuntemattomien mielipiteiden ohjailla minua?
Haluatko sinä?
Juho Nenonen
Kirjoittaja on ammattikoripalloilija ja yrittäjä, joka uskoo elinikäiseen oppimiseen
Nenosen aiemmat kolumnit:
Joukkueurheilu on paras mahdollinen näyteikkuna ihmiskunnan suurimmalle saavutukselle
