Ruotsalaiskirjailija Pascal Engman, 36, on addikti. Hän tulee pahalle tuulelle, jos ei pääse aloittamaan aamuaan kirjoittamalla.
Ja kun on pakkomielteisen ahkera, tulosta syntyy. Rikostutkija Vanessa Frankista kertovan sarjan neljäs osa Kokaiini (WSOY) julkaistaan suomeksi 17. maaliskuuta, mutta alkuperäiskielellä sarjasta on julkaistu jo viides osa X, ja haastattelun aikaan helmikuun puolivälissä Engman kirjoittaa kuudennen osan viimeisiä sivuja.
– Joskus ihmiset kysyvät, olenko tosi kurinalainen. En itse ajattele sitä niin, minä vain rakastan kirjoittamista, Engman kertoo STT:lle videohaastattelussa.
Hän myöntää auliisti, että kirjoittaminen on riippuvuuksista terveellisimmästä päästä. Tehdessään taustatutkimusta Kokaiinia varten hän meni poikkeuksellisen lähelle Ruotsin huumemaailmaa, istui rikollisten kanssa autoissa ja kävi heidän kanssaan metsäkävelyillä kuunnellen tarinoita ja kokemuksia tehdäkseen tarinastaan mahdollisimman todenmukaisen.
Avautunut maailma ei näytä kauniilta. Sen Engman halusi myös Kokaiinin lukijoille välittää.
Lähteitä jo lapsuusvuosilta
Ennen vuonna 2017 julkaistua Patriootit-esikoisromaaniaan Engman työskenteli toimittajana iltapäivälehti Expressenissä. Nykyiset tiedonhakumenetelmät ovat tuttuja journalistisesta työstä, mutta ero on se, että nyt rikolliset puhuvat hänelle mielellään.
– Toimittajana on vaikea päästä puhumaan näille ihmisille, koska he eivät luota toimittajiin. Yritin kyllä, hän kertoo.
Fiktion kirjoittajana Engmaniin suhtaudutaan eri tavalla. Engman uskoo, että monille oli tärkeää saada jakaa kokemuksiaan ja avata maailmaansa turvallisessa tilassa tietäen, ettei heidän nimensä tule julki.
Joka ikinen kirjaa varten puhunut sanoi haluavansa huumemaailmasta pois.
– He vihaavat sitä. He lähtivät mukaan suurin haavein ajatellen, että saavat autoja, rahaa, kelloja ja naisia. Oikeasti se maailma on surullinen ja yksinäinen, ja koko ajan joutuu pelkäämään, Engman kuvailee.
Poispääsy on kuitenkin vaikeaa. Kun alla on rikostuomio, töitä on vaikea saada, ja vanhat ”kaverit” saattavat lähteä aseiden kanssa perään.
Kirjan tekemisessä auttaneet lähteet eivät ole peräisin toimittajavuosilta. Chilen sotilasvallankaappausta Ruotsiin paenneen isän ja ruotsalaisen äidin poika kertoo pelanneensa nuorena jalkapalloa vähäosaisten poikien joukkueessa ja tutustuneensa jo kauan sitten monenlaisista taustoista tuleviin ihmisiin. Isänsä taustan vuoksi hän ymmärtää maahanmuuttajien tilanteita, eikä perhe ollut varakas Engmanin ollessa lapsi.
Pikku-uutisista isoihin ilmiöihin
Huumeiden lisäksi Engman on ottanut teoksissaan esiin muun muassa terrorismia, naisvihaa ja elinkauppaa. Ruotsiksi julkaistu X käsittelee jalkapallon tulosmanipulaatiota ja ilmiöön liittyvää rikollisuutta, ja vielä julkaisematon kuudes Vanessa Frank -teos tarkastelee jengirikollisuuteen kytkeytyneitä asianajajia.
Ideat syntyvät joskus lehdistä bongatuista pienistä ja isoista uutisista, joita Engman alkaa tonkia tarkemmin. Esimerkiksi juoni Rottakuningas-teokseen kehittyi, kun inceliksi eli vastentahtoisessa selibaatissa eläväksi julistautunut mies ajoi pakettiautolla väkijoukkoon Kanadan Torontossa ja surmasi 10 ihmistä. Ruotsissa ilmiöstä ei vielä puhuttu, mutta Engman ryhtyi selvittämään asiaa. Netistä löytyi valtavia miesten yhteisöjä, joissa levitettiin naisvihaa.
Samoin nyt tekeillä olevan teoksen asianajajanäkökulma syntyi uutisesta. Engman luki asianajajakunnasta erotetuista ammattilaisista, joiden kytkökset rikollisjärjestöihin olivat tulleet julki ja jotka oli erotettu Ruotsin asianajajaliitosta.
– Yritän ennakoida, mitä Ruotsissa seuraavaksi tapahtuu ja mitkä ilmiöt kasvavat suuremmiksi. Joskus onnistunkin siinä.
Ei kyyninen vaan surullinen
On rankkaa pohtia jatkuvasti, mikä omassa kotimaassa menee seuraavaksi pieleen. Engman on puhunut rikollisten lisäksi myös poliisien kanssa, ja kaikki sanovat, että esimerkiksi aseväkivallan suunta on koko ajan pahempi.
Samaa sanovat tilastot. Muiden muassa SVT uutisoi joulukuun alkupuolella, että Ruotsissa oli vuoden aikana siihen mennessä surmattu ennätysmäärä eli 60 ihmistä ampumalla. Jutun mukaan Norjassa ja Tanskassa ampumiskuolemia oli samassa ajassa tapahtunut kummassakin neljä ja Suomessa kaksi.
Kyynistyykö Engman? Ei, hän sanoo – mutta vihainen ja surullinen hän on. Erityisesti häntä ahdistaa ajatella, kuinka suuri osa epäillyistä ampujista on alaikäisiä ja kuinka jo alle 10-vuotiaat lapset sotkeutuvat rikolliseen maailmaan.
– Ei sellaista pitäisi tapahtua Ruotsin kaltaisessa rikkaassa hyvinvointivaltiossa. Eikä tietenkään missään muuallakaan.
Samalla Engmania huolettaa se, että yleisö tottuu uutisiin väkivaltaisuuksista. Siksi hän haluaa omalta osaltaan avata rikollisten maailmaa mahdollisimman totuudenmukaisena, ei Hollywood-tyyliin glorifioituna.
Kirjoja, ei kännyköitä
Jotakin yhteistä Engmanin romaaneilla ja Hollywoodilla kuitenkin on. Teoksissa seurataan useita päällekkäisiä ja vimmaisesti eteneviä tarinoita, ja erityisesti tarinan edetessä lähes jokainen kappale päättyy niin koukuttavaan hetkeen, että kirjaa on vaikea laskea kädestään.
Kerrontatyylin taustalla on Engmanin halu saada miespuoliset ystävänsä lukemaan. Hän alkoi miettiä, mitä nuoret miehet kuluttavat suoratoistopalveluista: lähinnä rikossarjoja.
– Kysyin itseltäni, mitä täytyy tehdä, että nuoret saadaan lukemaan. Heidät täytyy pitää kiinnostuneina, eikä heille voi antaa sellaista hetkeä, että he tarttuvat puhelimeensa.
Engman sanoo käytännössä kopioineensa tavan, jolla Netflix-sarjat on rakennettu, ja tehneensä siitä kirjallisuutta. Malli toimii, sillä hän saa jatkuvasti viestejä vanhemmilta, jotka kertovat Engmanin teosten saavan nuoren pojan lukemaan kirjoja ensimmäistä kertaa elämässään.
Asia on niin lähellä Engmanin sydäntä, että vuonna 2021 hän perusti nimeään kantavan säätiön tukemaan nuorten lukemista Ruotsissa.
Sisältöä, sanottavaa ja täydellisiä sitaatteja
Esikoisromaanin Patriootit ja sitä seuranneen Vanessa Frank -sarjan lisäksi Engman on kirjoittanut teoksia yhdessä Johannes Selåkerin kanssa. Pian luvassa on jotain muuta – tai ainakin tauko Frankista ja sarjan toisesta päähenkilöstä, entisestä eliittisotilaasta Nicolas Paredesista.
Engman korostaa, ettei hän ole kyllästynyt luomaansa kaksikkoon. Jotta hahmot voivat kehittyä ja ideat syntyä luontevasti, hän tarvitsee vuoden tai pari etäisyyttä.
– En halua nimetä ketään, mutta en halua muuttua sellaiseksi, joka kirjoittaa vain siksi, että se myy. Haluan, että kirjoissani on jotain sisältöä ja sanottavaa sen sijaan että vain käyttäisin Vanessa Frankin nimeä saadakseni rahaa.
Engman on julistettu sukupolvensa huippudekkaristiksi Ruotsissa, ja myös seuraavasta teoksesta tulee rikosromaani. Siinä ei kuitenkaan nähdä Vanessa Frankia ja laajaa yhteiskunnallista trendiä, vaan tarina on toisenlainen.
– Kaikki se väkivalta, josta olen kirjoittanut, tuntuu alkaneen vaikuttaa minuun. Haluan kokeilla jotakin muuta.
Yksi Engmanin haaveista on kirjoittaa joskus Chilen sotilasvallankaappauksesta, mutta ei vielä. Hän sanoo vaatimattomasti, ettei hän ole vielä riittävän taitava kirjoittaja, mutta ”ehkä muutaman vuoden päästä”.
Kokonaan hän ei aio Frankista luopua vielä pitkään aikaan. Hän sanoo olevansa sarjalle liian kiitollinen siitä, kuinka merkittävä osa se on hänen matkaansa ja kehitystään kirjoittajana.
Työtään toimittajana Engman kaipaa silloin tällöin varsinkin, jos meneillään on suuri uutistapahtuma.
– Pidin siitä, että sain ensimmäisenä tietää jotakin, jonka kaikki ruotsalaiset kohta tietävät, hän kuvailee.
Silti nykyinen elämä sopii hänelle paremmin. Hän voi esimerkiksi matkustaa kolmeksi kuukaudeksi Chileen keskittyäkseen kirjoittamiseen.
– Rakastan sitä, että minun ei tarvitse odottaa täydellistä sitaattia vaan voin keksiä sen itse. Se on suurta luksusta.
Anne Salomäki
