Lihanleikkaaja Kalevi Waris sai potkut, kun hän ryhtyi pelastamaan karitsoja – Hupu-pässin erikoista kohtaloa mies suree yhä

Lihanleikkaaja ja entinen lihanmyyjä Kalevi Waris silpoi lampaan- ja lehmänruhoja paloiksi pirkanmaalaistilan leikkaamossa päivisin.

Vapaahetkinään hän otti työessun pois, hiipi tilan niityille ja ruokki emojensa ja tilan isännän hylkäämiä karitsoja tuttipullolla.

– Tiinu oli ensimmäinen. Tilan omistaja kovisteli, olinko käynyt syöttämässä sitä. Kielsin, mutta Tiinuhan lähti seuraamaan, nyt eläkkeellä Salon Kruusilassa pelastettujaan hoitava ja hellivä Kalevi Waris sanoo.

Wariksen omasta katraasta piti tulla pieni, korkeintaan viisi, kuusi lammasta. Se oli tarkoitus.

Orpokaritsoja löytyi lisää. Työnantajan mukaan niitä ei saanut hoitaa. Jos emot eivät huolehdi, joutivat vuonat tämän mielestä kuolla. Mutta Waris syötti niitä silti, pelasti karitsan kerrallaan.

– Minun sydämeni ei sallinut sitä, että ne jätetään nälkään kuolemaan. Uhkasin tehdä eläinsuojeluilmoituksen.

Pelastettujen katras kasvoi. Tuli toinen, kolmas, neljäs… Nyt Wariksella on 17 karitsoista isoiksi pässeiksi ja uuhiksi kasvanutta lammasta Kruusilan lampolassaan.

Yli vuosi sitten lampaita oli 18. Hupu on poistunut laumasta, mutta ei tilalta.

Tilanne työpaikalla eteni siihen, että Waris sai lopputilin.

– Keskityin mukamas liiaksi eläinten hoitoon niiden leikkelyn sijaan, vaikka eläimiä hoidin vain vapaa-ajallani.

Kruusilan kotilampuri työskenteli muutaman vuoden Avustajakeskuksessa auttaen pyörätuolissa olevia asiakkaita, kunnes jäi eläkkeelle.

Nyt Waris on voinut keskittyä lampaiden hoitoon kotona Kruusilassa. Pientilaa ympäröivät naapurin viheriät luonnonhoitoniityt ja maaseudun rauha.

Entiset orpokaritsat eivät ole enää orpoja, vaan muodostavat 60–100-kiloisista eläväisistä, sosiaalisista ja ystävällisistä märehtijöistä koostuvan lauman.

Lauman ylimpänä johtajana on Kalevi Waris, alikomentajana toimii satakiloinen pässijässikkä Lumi.

– Ne ovat kaikki omia persoonallisuuksiaan. Ne ovat mussukoita, Waris kertoo samalla kun Liinu tunkee turpansa Wariksen herkkuja sisältävään taskuun.

Katraan ensimmäinen pelastettu Tiinu taas tekee innokkaasti tuttavuutta lampolaan saapuneita outoja vieraita kohtaan. Tiinu ottaa rapsutukset mielihyvin vastaan ja ojentaa sorkkaansa aidan takaa.

Waris osoittelee lampaita ja luettelee: Martta, Kale, Isoäiti, Liinu, Tiinu, Leenu, Mortti, Choko, Vappu, Tupu, Lupu, Talvi, Kaste, Helmi, Lumi, Niinu ja Heli.

Käy selväksi, että jokaiseen liittyy tarina, tai montakin. Ensimmäinen karitsa tuli 2017, viimeinen 2019.

– Heli oli kuudes. Se oli kuolemankielissä, nukkui vieressä sisällä pari päivää, kuten Kalekin. Kale oli hypotermiassa, ajattelin että se kuolee. Otin Kalen sänkyyn pyyhkeen sisään ja peiton alle. Heräsin, kun se hyppäsi vatsani päälle ja määki. Onneksi olin laittanut valmiiksi lämmintä ternimaitoa, Waris kertoilee.

Karitsoja laumaan ei synny, kaikki on steriloitu.

Eläinrakas Waris kertoo, ettei ole vegetaristi eikä vegaani, mutta lampaanlihaa hän ei enää syö.

– En enää sen jälkeen, kun nämä tulivat.

Waris on työskennellyt ikänsä lihanleikkauksen ja lihan myynnin parissa. Waris sanoo, ettei ole ristiriitaa entisen ammatin ja laiminlyötyjen karitsojen pelastamisessa.

– Kaikkia eläimiä pitää kohdella hyvin, riippumatta siitä, ovatko ne lemmikkejä tai tuotantoeläimiä. Kohtelun täytyy olla hyvää syntymästä kuolemaan tai teurastukseen, jonka täytyy olla nopea ja kivuton, Waris sanoo.

– Kun näitä on ruokkinut sydämensä päällä tuttipullosta, niistä tulee rakkaita.

Omassa karsinassaan vieraita katselee lauman matriarkka. Sen nimi on Isoäiti. Isoäiti on Wariksen mukaan vanha, mutta yhä pirteä, pyöreä ja reipas.

– Kesällä nyhdän sille ruohoa maasta, se ei enää itse pysty kun ei ole hampaita. Leikkaan sille myös lyhyttä Punkalaitumen heinää saksilla. Lisäksi Isoäiti saa mytistettyä kauraa, rehusekoitusta, keitettyä perunaa, porkkanaraastetta, pajun ja haavan lehtiä sekä apiloita. Horsma on sen herkkua… Sillä on tosiaankin täysihoito.

Lopputilin tuotantoeläintilalta saatuaan Waris vaati ensin palkkarästejään, mutta päätti vaihtaa ne Isoäitiin. Näin kävikin.

Waris katselee lampaitaan ja hymyilee.

– Näitä ei tule syömään kukaan. Kuka nyt lemmikkinsä söisi tai myisi lihoiksi?

Missä on Hupu-pässi?

Lemmikkilampaan tuhkaus ei ole ihan helppo juttu.

Kaikki ei ole pelkkää päivänpaistetta Kruusilan lammastarhurinkaan lampolassa. Kaikki eläväiset kuolevat joskus. Siksi asuintalon pakastimessa on kuollut. Ruhon nimi on Hupu. Hupu on pässi, tai oli.

– Hupun virtsakivivaiva uusiutui ja se piti lopettaa yli vuosi sitten, Kalevi Waris kertoo.
Hupu oli noin viisivuotias pellolta pelastettu, Wariksen mukaan aina lempeä ja yksi söpöimmistä.

– Sillä oli niin hienot silmät, se tuli aina iloisena tervehtimään.

Hupun lopettamiseen liittyy ikäviä muistoja. Piikkien antaminen ei sujunut kovin hyvin, ja lisäksi eläinlääkäri oli Wariksen mukaan tarpeettoman kireä, jopa epäempaattinen.

– Kun piikki lopulta oli saatu annettua, Hupun jalat notkahtivat. Lauman johtaja Lumi tuli myös ja painoi päänsä Hupun päähän kiinni. Pidin Hupua sylissä ja kuiskasin sille, että se oli rakas ja että ehkä nähdään vielä. Kuulohan lähtee viimeisenä. Oudoksuin, kun eläinlääkärin mukaan moinen oli ihan turhaa, lammashan oli tämän mukaan jo kuullut moiset sanat monta kertaa…

Waris lisää heti perään, että yleensä eläinlääkärit ovat olleet hyvin ystävällisiä.

– Heistä on vain hyvää sanottavaa. Ymmärrän senkin, jos joskus tapahtuu virheitä tai on huono päivä.

Miksi eläinrakas Waris pitää entistä lemmikkiään pakastimessa? Asiaan löytyy selitys, johon liittyy kosolti byrokratiaa.

Suomen pykälät ovat tiukat, mitä tulee kuolleiden lampaiden ja lehmien hävittämiseen. Syynä byrokratiaan on hullun lehmän tauti, siitä huolimatta, että Suomen ainoa todettu BSE-tapaus löytyi joulukuussa 2001.

– Hevosen saisi haudata omille maille. Märehtijöitä, lehmiä ja lampaita ei saa, ellei asu Lapissa tai Kainuussa, Waris ihmettelee.

Lemmikkilampaita ei saa myöskään tuhkata raatojenkeräilyalueella ilman lupaa Ruokavirastolta. Tuhkausluvan Waris kertoo anoneensa ja saaneensa Ruokavirastolta lampaitaan varten jo pari vuotta sitten. Lisäksi tuhkattavasta pitää olla TSE-näyte ja tuhkaamolla märehtijöiden tuhkaukseen vaaditut standardit kunnossa.

Jos TSE-näytteenotto ja tuhkaus ei onnistu, Hupu pitää kuljetuttaa Honkajoki Oy:n raatokeräilylaitokseen hävitettäväksi. Kruusilasta on Honkajoelle matkaa noin 230 kilometriä, eikä omaa autoakaan saisi käyttää.

– On kauhea ajatus, että heittäisin Hupun tuosta vain raatojenkeräysrekkaan, muiden raatojen sekaan, Waris sanoo.

Valvontaeläinlääkärin mukaan useimmiten lampaat lähtevät raatorekan kyydissä Honkajoelle – on ylipäätään harvinaista, että lampaita haluttaisiin tuhkattavan kuten muita lemmikkejä.

Voi olla, etteivät aivan kaikki välttämättä kulje asiassa Wariksen tavoin virallista tietä.
Niinpä Wariksen rakas Hupu on odottanut tuhkaustaan jo yli vuoden.

– Ymmärrän, ettei Hupu ole viranomaisten työlistan kärjessä. Lemmikit ansaitsevat silti samanarvoisen kohtelun, myös kuoltuaan. Luotan siihen, että asia edistyy, Waris sanoo.

Tuhkaaminen ja TSE-riskiaines

TSE-riskiainesta ovat yli 12 kuukauden ikäiset kokonaiset naudat, lampaat ja vuohet, joista riskiainesta ei ole poistettu sekä eläimet, joilla on todettu tai joissa epäillään olevan jokin TSE-tartunta. Sivutuoteluokkaan 1 kuuluvien lampaiden, vuohien ja nautojen poltto on edellä mainituissa laitoksissa* myös mahdollista, mutta silloin polttolaitos on varustettava lisäpolttimella. Tällöin vaatimuksena on myös TSE-näytteenotto lainsäädännön niin edellyttäessä.

*Tilan polttolaitos, tuhkaamot (toim.huom). Lähde: Ruokavirasto.