Kun kuusikymppinen maalle muuttanut veteraanirokkari laulaa, että ”luonto on niin imelä, mä en kestä”, kuulija alkaa väkisinkin epäillä joutuneensa artistin sarkastisen ellei peräti itseironisen asenteen uhriksi.
Asia varmistuu viimeistään silloin kun Ismo Alanko kyselee ”olen iloinen, mikä mua vaivaa / olen iloinen, olenko sairas?” – ja epäilyttävän hyväntuuliselta kuulostava taustakööri toistaa samat lauseet perässä.
Suomirockin mastodontti toistaa uudella levyllään klassiset melodiansa ja tunnistettavimmat tulkinnalliset temppunsa, mutta paketoi kaiken edellisiä albumeita popimpaan, elektronisempaan ja toiveikkaampaan muotoon. Me olemme ihme soi syntetisaattoreiden tahtiin ja valloittavalla kepeydellä, vaikka ihan kolmenkymmenen vuoden takaisen Jäätyneiden laulujen konemusiikkimaailmaan ei pyritäkään.
Alanko alkaa olla viimeisiä mohikaaneja, jotka ovat leimallisesti albumiartisteja ja tekevät irtobiisien sijasta kokonaisia levyjä. Sellaisen tunnistaa mietitystä kappalejärjestyksestä, joka luo levylle dramaturgian ja tekee siitä eheän kokonaistaideteoksen. Sellainen on myös Me olemme ihme, vaikkei se yksittäisten laulujensa tasolla yltäisikään Taiteilijaelämän (1995) tai Hallanvaaran (2002) kaltaiseksi suomirockin monumentiksi.
Vesala todistaa toisenlaisesta, ilmeisen nykyaikaisesta tulokulmasta albumikonseptiin. Näkemiin, melankolia soi stadionkokoisena ja useimmiten tarttuvana ja uhkuu radiosoittopotentiaalia. Se on yhdentoista itsenäisen laulun lajitelma, jotka on vain lyöty yksiin kansiin.
Osa kappaleista on julkaistu yksittäisinä biiseinä jo hyvän aikaa sitten. Varsinainen tähtäin onkin soittolistoilla, suoratoistossa ja kesäfestareilla. Mahdollinen menestys albumimuodossa tarkoittaa vain lisämyyntiä, mutta se on aina alisteista ensisijaisille tavoitteille.
Vesalan mallissa ei ole mitään väärää tai väheksyttävää. Se on vain kuvajainen musiikkiteollisuuden rajusta ja lopullisesta muutoksesta. Kokonaisia albumeja kuuntelevien ja niitä himoavien musadiggarien keski-ikä lienee kaksi kertaa heidän kengännumeronsa, ja tämän seikan Vesalan kaltaiset artistit ovat sisäistäneet ja ottaneet niin sanotusti haltuunsa.
Ilmeisten radiohittien väliin sijoitetut pari täytebiisiä eivät kumoa sitä tosiasiaa, että Näkemiin, melankolian komeimmat laulut päätyvät suomipopin 2000-luvun kaanoniin. Ne on kirjoitettu isolle yleisölle ja ne on tuotettu valtaisan taitavasti.
Hyeenan, Pahanilmanlintujen ja Kysy mua ulos -kappaleiden sekä kansainvälisen menestyksen välissä on vain eksoottinen suomenkieli. Se on tietysti globaalissa pop-bisneksessä valtameren levyinen railo ylitettäväksi jopa Vesalan kaltaiselle suurelle artistille.
Maailman onnellisin kansa voisi hyvinkin olla Ismo Alangon albumin nimi, ja Maustetyttöjen kolmas levy on muutenkin kuin Alangon etäinen maalta kaupunkiin muuttanut serkkutyttö.
Samaan aikaan se on syntynyt Vesala-tyyppisen popin vaikutekentässä. Vesalalta on lainattu ripaus melankoliaa ja kauhallinen ankeutta, mutta Alangolta ironinen asenne, joka kannattelee Maustetyttöjen muutoin joskus hiukan ohueksi jäävää ilmaisua.
Maailman onnellisin kansa jyskyttää eteenpäin konepopin poljennolla, joka takoo pohjalla kuin krapulainen päänsärky. Analogiset soittimet ovat buranaa, jolla särkyä sangen onnistuneesti lääkitään. Anna ja Kaisa Karjalaisen ihastuttavan aneeminen laulu luo ”Spaissareille” yksilöllisen soundin, jota kuuntelee ilolla sävellyksen kiinnostavuudesta riippumatta.
Teksteissä sen sijaan ei haeta mitään uniikkia, vaan hyödynnetään klassista teiniahdistuksen kuvastoa – tai vaihtoehtoisesti kirjoitetaan mahtavaa pastissia Gösta Sundqvistin ominaislaadusta. Jälkimainittua osastoa edustaa kunniakkaasti Lyijyä ja puuta -kappale, joka osoittaa että Maustetyttöjen olisi Agents-harharetken sijasta kannattanut pikemminkin tehdä yhteistyötä Leavings-orkesterin kanssa.
Ismo Alanko: Me olemme ihme. Fullsteam.
Vesala: Näkemiin, melankolia. Warner.
Maustetytöt: Maailman onnellisin kansa. Is This Art!.
