”Aamul ku töihi ruvettii, ol siihe kokounnu suur laum joka kokossii miehii, ol kahre kärry, ja kaks hevost. Ens sovittiii mitä työt jokane ruppeis tekemä. Toine täsä porukas lupas ruvet syöttämää, ol simmost työtä tehny ennenki, ja ties kuipal tällätä save, santa ja vet. Naapur rupes mieleläs lyömä, sii tarvittinki vahva mies.”
Tunnistatko, mitä tässä tehdään? Kyseessä on nykyään harvinaisempi työ, johon osallistui aikoinaan Kiikalassa koko kylä. Katkelma on Matti Sirénin kirjoituksesta ”Mieste kotosist töist, tiilentevost.”
Hän kuvailee muun muassa sian lahtausta ja tupakin kasvatusta, ja naisten kotoisia töitä myös, kuten leivän leipomista ja pellavan käsittelyä:
”Sopiva aja pääst tuoti pellava lammest. Ves juoks oikjanas kärryist, ja hevone sai vettää oike saattos jälke. Pellavakuorma keikattii kerol, ja ruvettii siihe levittämmää.”
Matti Sirén (1930–2019) oli Kiikalassa tunnettu hahmo. Hän oli pientilan viljelijä ja kirvesmies, joka nähtiin usein myös pitämässä juhlapuheita ja esittelemässä asiatuntevasti Kiikalan kirkkoa.
Hän oli vuonna 1993 perustetun Kiikala-seuran ensimmäinen puheenjohtaja, ja kun päätettiin julkaista paikallinen kaskukirja, hän otti sen hoitaakseen.
Sitä ei kuitenkaan moni tiennyt, että Sirén kirjoitti paljon muutakin.
Kiikala-Seuran 30-vuotisjuhlakirjana on tänä keväänä ilmestynyt Sirénin kirjoituksista koottu Naputuksi Vanhastkyläst, jutui ja kaskui …ja vähä muhaltaki.
– Sirénillä oli reilu 50 koneella kirjoitettua sivua, jotka oli numeroitu ja kuvitettu. Hän oli tarkoittanut, että ne tulevat julki, kertoo kirjan kokoaja Hannu Vuoristo.
Numeroiduilla sivuilla oli kirjoituksia paikallisesta elämästä Vanhassakylässä ja muualla Kiikalassa, perimätietoa ja muistoja.
Sirén kuvailee työtapojen lisäksi muun muassa juhlajärjestelyjä, lukukinkereitä ja kunnanlääkäreitä. Välillä hän ihmettelee aikojen muuttumista. Oliko ennen paremmin? Ainakin toisenlaista.
”Tämmötti kaik koto tehti, sillo ol aikaa, ja ihmissii, ei nyy simmosis hommis kettän saiska, kuttei tääl maankorves juur kettän olekka, ja neekki ova kaik kovi kippii.” Sirén päättää kuvauksen tiilenteosta.
Julkaistavaksi tarkoittamansa sivut Sirén oli ennen kuolemaansa ehtinyt antaa entiselle pankinjohtajalle Jouko Marjalaaksolle.
Pöytälaatikossa kuitenkin odotti vielä yllätys. Siellä oli esimerkiksi puheita, mutta erityylisten tekstien joukossa oli myös runoja ja balladeja. Oman murresanakirjankin Sirén oli laatinut.
Kuinka hänestä oli tullut taitava kirjoittaja?
– Hän oli käynyt vain kansakoulun, mutta jos näin pystyy kirjoittamaan, täytyy olla lukenutkin. Hänen yksityiselämästään ei tiedetä kaikkea, Vuoristo sanoo.
Jäämistön paperit tulivat esiin, kun naapuri peri lapsettoman Matti Sirénin. Kirjan kokoaminen oli innostava työ Hannu Vuoristolle, joka harrastaa kansanperinteen keräämistä ja sukututkimusta.
– Tutkin kiinnostuneena erityisesti Sirénin karttaa ja kuvausta siitä, kuka oli asunut missäkin.
Vuoristo pitää perinteen tallettamista Kiikala-seuran tärkeänä tehtävänä. Sirénin papereiden löytö olikin kuin 30-vuotislahja seuralle, joka on aiemmin julkaissut kirjoja muun muassa Johannislundin lasitehtaasta ja sodan vaikutuksista Kiikalaan.
– Kiikalan historiasta keskustelu ja vanhojen kuvien tunnistaminen kiinnostaa nykyään monia myös Kiikala-Seuran Facebook-ryhmässä. Seurassa on noin 150 jäsentä, mutta kaikille avoimessa ryhmässä jo melkein 700.
Vaikka myös Vuoristo kuuluu Kiikala-seuran perustajiin, hän ei ollut alkuaikoina aktiivisesti mukana eikä tuntenut Siréniä lähemmin.
– Muistikuvani on, että hän oli jäykän vanhakirkollinen, tasainen ja täsmällinen, ei hymyn häivää. Mutta kun luin tekstejä, paljastui ihan toisenlainen mies, joka pystyi kirjoittamaan hauskasti ja kansanomaisesti, karkeastikin.
Vuoristo on myös saanut kuulla Sirénin naapureilta, että tämä oli lupsakka mies, jonka kanssa pystyi puhumaan mistä vain. Kirjan kaskujen joukkoon sopisi tarina siitä, kuinka Sirénillä oli tapana harjoitella kuorolaulua kanalassaan.
Matti Sirénistä olisi saattanut tulla ison tilan isäntä, jos asiat olisivat menneet toisin. Hannu Vuoristo löysi maakunta-arkiston käräjäkirjoista tietoa suvun traagisesta historiasta.
– Matin isoisä kuoli, kun hänet tönäistiin hevosrattailta. Lapset olivat vielä pieniä. Krapin vanha kantatila jäi ilman isäntää ja talo jaettiin kahden kantatilan kesken, Vuoristo kertoo.
– Matin isä sai sitten lohkotun tilan. Hänkin kuoli nuorena, kun Matti oli lapsi. Siinä oli kahdenkertainen orpous.
Matti Sirén asui äitinsä kanssa ja sitten loppuikänsä yksin lapsuudenkodissaan Rauhaniemessä Kiikalan Vanhassakylässä.
– Hänellä oli mielitietty naapurissa, mutta suhde ei onnistunut, kun vahva äiti tuli väliin, Vuoristo kertoo.
Tarkemmin tapahtumista ei ole tietoa. Kirjaa lukiessa voi kuvitella, että Sirénin kirjoittamat tunnelmat kuvaavat hänen omaakin suruaan yksin jäämisestä. Punainen tupa -runossa mies rakentaa taloa ja odottaa naista, joka lupasi asua siinä hänen kanssaan.
”Käsi hirren pintaa silittää, laittaa sammalkerroksen, selkä höyrysi, kesä on lyhyt, miten lyhyt ja voimallinen, / koti kohoova osakseen sai, / oman käteni työn, ei kai muuta / on juhla, kun ensi kerran astun, yli kotimme porraspuuta.”
Onni jää runossa lyhyeksi, odotus osoittautuu turhaksi.
– Jos Matilla olisi ollut perhe, olisiko hän kirjoittanut näitä juttuja? Joskus elämä vie toiseen suuntaan ja tulee jotain hyvääkin, vaikka jotain jää puuttumaan, Vuoristo pohtii.
