”Miten ne kehtaavat”, jupisin itselleni napatessani takkini narikasta ja luikkiessani vähin äänin livohkaan Salon Veturitallista. Olin juuri ollut taidemuseon uusimman näyttelyn avajaisissa. Sen nimi on Kätketty vapaus.
Näyttelyn idea on nerokas. Laitetaan vierekkäin kahden valokuvaajan otoksia samoista paikoista, mutta sadan vuoden välein otettuina.
Gertrude Bell (1868–1926) oli brittiläinen aristokraatti, joka matkusteli ja kuvasi Aasiassa ja Lähi-idässä 1900-luvun taitteessa.
Meeri Koutaniemi on tunnettu ja palkittu suomalainen kuvajournalisti, joka matkustelee samoilla seuduilla nykyään.
Mutta mitä tapahtuu, kun valkoisen, etuoikeutetun, yläluokkaisen naisvalokuvaajan kuvien viereen asetetaan niiden modernit verrokit?
Silloin käy tietenkin piinallisen selväksi, että nämä toisetkin kuvat edustavat valkoisen naisen etuoikeutettua, yläluokkaista katsetta.
Koko näyttelyn suuri paljastus on, että sadassa vuodessa mikään ei ole muuttunut.
Edelleen, 2000-luvulla valkoinen nainen katsoo jaloja villejään alentuvasti, kiistämättämästä valtapositiostaan käsin. Kehittyvä maailma on hänelle suuri seikkailu. Vapaus on meidän, ei niiden toisten vapautta.
Suurin osa näyttelyyn kootuista Koutaniemen kuvista latistaa kohteensa geneerisiksi arkkityypeiksi. Kuvia katsoessa voi melkein kuulla, miten kuvaaja on kuiskannut ohjeita kuvattavilleen. ”Älä hymyile, näytä uhrilta.” Tai todennäköisesti ne ohjeet on kuiskannut kuvaajan posseen kuulunut tulkki.
Bellin kuvia katsoessa näemme sentään historiallisen kontekstin. Voimme moraalisesti paheksua siirtomaa-ajan Britanniaa, joka alisti ja väheksyi kansoja ympäri maailman.
Tämän päivän kuvissa tuota etäännytyksen suomaa pakomahdollisuutta ei ole. Koutaniemen kuvien äärellä joudumme katsomaan omaa kolonialistista nykyisyyttämme silmiin. Ja se tekee pahaa.
Näyttelyyn on rakennettu kokonaisuus, joka ei voi olla tahaton. Valokuvia täydentävät tekstit, joissa kerrotaan sankarikuvaajien matkoista ja kohdemaista.
Tekstit ovat latteita toisintoja asioista, joita luemme päivittäin lehtien ulkomaanpalstoilta. Ikään kuin näyttelyyn olisi haluttu valita kiva kokoelma maailman trendikkäimpiä vähemmistökansoja. Listalta löytyvät tietenkin rohiyngat, palestiinalaiset ja kurdit. Sitten on pelmahdettu paikalle ja etsitty kehykseen sopivat kasvot ja sopivan vetoava tarina.
Katsojalle tulee väistämättä vaikutelma, että nyt ei ollakaan etsimässä maailmasta mitään uutta.
Päinvastoin, kohteet on valikoitu meitä varten, länsimaisille katsojille. Jotta sen paremmin Koutaniemen kuin minunkaan ei tarvitse haastaa itseäni. Tai varsinkaan maailmankuvaani, Herran tähden! Voimme tyytyväisinä kieriskellä omassa tutussa pompöösissä, porvarillisessa maailmantuskassamme. Mukavasti kuohuviinilasi kädessä.
Ehkä meidän on syytäkin edes vähän hävetä.
Kirjoittaja on Salon Seudun Sanomien päätoimittaja.
En ymmärrä salolaisten jatkuvaa häpeämistä. Jos ei itse hävetä jotain, niin vaaditaan muita tekemään niin. Onko tässä joku ”juttu”, mitä junantuoma ei ymmärrä?
Pääkirjoitus sai minut häpeämään.
Tosi hyvä kirjoitus! Nyt voin ehkä mennä katsomaan näyttelynkin kun ei tarvitse miettiä, että eikö kukaan muu Suomessa tajua miten törkeitä kuvia nuo ovat. Valkoinen valloittaja kiertää ympäri maailmaa kuvaamassa ihmisiä ylhäältä alas katsoen.
Aivan samaa mieltä. Jotkut eivät tunnu ymmärtävän päätoimittajan kirjoitusta mikä oli erittäin hyvä. Tällainen vastakkainasettelu pitäisi olla historiaa, eikä sitä olisi saanut silloinkaan tapahtua.
Tarkoittaako tämä sitä, että köyhiä, sairaita, ja ihmisoikeuksia vailla olevia henkilöitä saavat valokuvata vain toiset köyhät ja sairaat? Ja sodan julmuuksia voivat kuvata vain itse sotivat? Eivät ulkopuoliset?
Vai oliko loukkaavinta tässä se, että kuvaajat olivat naisia? Siksi että naiset ovat ulkopuolisia ja länsimaalaiset naiset ovat aina parempiosaisia, koska heillä on ne ihmisoikeudet? Eli parempiosaisen valkoisen naisen olisi parasta jäädä kotiin ja olla hiljaa.
Noo, mun mielestä tässä pääongelma ei ole kuvaaminen vaan kritiikitön vastaanotto. Ja siksi juuri tuo kirjoitus on tosi hyvä! Tarvitaan juuri tuollaisia ääniä, jotka osaavat kyseenalaistaa sen että tuotetaan kolonialistista valkoinen valloittaja kuvastoa yhä uudelleen ja uudelleen. Itse olen sitä mieltä että fiksu osaa kuvata muutakin ihan ihonväristä (ja sukupuolesta) riippumatta. Toki se on varmaan helpompaa jos kuvaa itseä lähellä olevia asioita/ihmisiä, jotka tuntee hyvin.