Kaikki oli kunnossa.
Kiekkokansa oli varautunut hakemaan mammuttimarkkinoilta nameja, natsoja, naksuja ja erilaisia tölkitettyjä virvokkeita. Kuorikatesäkit jaksaisivat kyllä odottaa pihalla.
Ravintolat olivat varanneet varastot täyteen karjalatankkeja, peruneet työntekijöiden viikonloppuvapaat ja pyyhkineet jättinäytöt mikrokuituliinalla.
Edessä olisi jokakeväinen Leijona-viikonloppu ilman kestävyysvajetta ja viherhumppaa. Pörssisähkökin painui sopivasti miinukselle, joten ei muuta kuin kaksin käsin tuopista kiinni ja cha, cha, cha, cha, cha, cha, chaa!
Leijonat oli aloittanut MM-kisojen leirityksen hyvissä ajoin jo pääsiäismaanantaina (10.4.). Mikään mahti kiekkomaailmassa ei voisi pysäyttää marsalkka Jalosen kultajunaa. Ei varsinkaan viikkoa ennen MM-kisoja nimetty Kanadan vapaaehtoisten joukkue, joka oli hävinnyt maanantaina murtomaahiihdosta tutulle Norjalle!
Mutta niin vain 45 päivää, yhdeksän harjoitusottelua ja seitsemän tuskaista alkulohko-ottelua myöhemmin kaikki oli mennyttä ja kultajunassa kaapelivaurio.
Poika ei sauno, Mörkö ei lyö sisään eikä Mertarannalta synny uutta teknohittihokemaa. Nokia Arenan harras sponsoriyleisökin lähti täyttämään pään sijaan matkalaskua.
Yhtenäiskulttuurin viimeinen saareke oli menetetty ja ylimääräinen vappu peruttu. Tuntemattomien halaaminen torilla vaihtui tuntemattomille tiuskimiseen somessa. Oluttankit pölyttyvät varastossa, naksut hyllyssä ja kiekkokansan käteen jäi Pojan sijaan säkki kuorikatetta.
Vulkanisoidun kuminmustan mielen valtasi hämmennys:
Mitä me edes teimme kuulaina loppukevään viikonloppuina ennen Leijonia?
