Keskellä huonetta seisoi alaston ja humalainen KGB-kenraali. Mies oli riisunut housunsa sillä aikaa, kun Svetlana Appelqvist oli naistenhuoneessa. Moskovalaisen huippuhotellin sviitissä lojui siellä täällä tyhjiä samppanja- ja konjakkilaseja.
Appelqvist joutui paniikkiin. Hän puntaroi mielessään, mitä tapahtuisi, jos hän nyt kävelisi hotellihuoneen ovesta ulos. Sen hän tiesi, mitä tapahtuisi, jos hän jäisi.
Elettiin 1980-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Neuvostoliitossa se tarkoitti lopun aikoja. Pääsihteeri Mihail Gorbatšov oli aloittanut glasnostin ja perestroikan nimellä tunnetun uudistuspolitiikkansa. Tiedustelupalvelu KGB:n vaikutusvalta oli silti vastaanpanematonta.
Svetlana Appelqvist oli kahden alakouluikäisen pojan nuori äiti, joka oli ensin kaapannut lapsensa ex-mieheltään Yhdysvalloissa ja sitten salakuljettanut heidät Moskovaan. Hän oli pyytänyt KGB:ltä apua pitääkseen lapset luonaan.
Lasten isä oli ahvenanmaalainen lääkäri. Appelqvistin nuoruuden rakastettu, muttei suinkaan viimeinen, eikä varsinkaan ensirakkaus.
– Jo ollessani nelivuotias, rakastuin Josif Staliniin Appelqvist sanoo nyt.
Samalla hän nauraa, mutta tarinassa ei ole vitsiä. Appelqvist on koko ikänsä ihannoinut Isä Aurinkoisena tunnettua Stalinia. Eikä hän epäröi tunnustaa sitä.
– Kaikki miehet elämässäni ovat olleet heikkoja. Stalin oli vahva. Ja oma isäni tietenkin. Olen aina ollut isän tyttö.
Svetlana Appelqvist, tyttönimeltään Pozniakova, syntyi melkein tarkalleen vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Hän kertoo, että hänen isänsä taisteli Berliinissä sodan loppuvaiheessa. Isä oli ammattisotilas ja puna-armeijan kenraali. Puolueelle uskollinen kommunisti, kuten Appelqvistin äitikin. Onnekkaasti heidän esikoistyttärensä synnytys käynnistyi juuri voitonpäivänä, 9. toukokuuta. Pieni Svetlana syntyi Pietarissa, eli silloisessa Leningradissa aamuyöllä 10. toukokuuta 1946.
Kun Appelqvist oli lapsi, perhe muutti Itävaltaan, jossa Svetlanan isä työskenteli sotilasasiamiehenä. Appelqvist ei tiedä tarkkaan, mitä hänen isänsä työhön kuului. Jos isä oli vakooja, hän ei koskaan puhunut siitä perheelleen. Mutta ainakin hän kantoi asetta.
– Kerran yhdeksänvuotiaana löysin isän pistoolin makuuhuoneen pöydältä. Leikin sillä, kun isä löysi minut. Sen jälkeen hän opetti minut ampumaan, Appelqvist kertoo.
Myöhemmin perhe palasi Venäjälle ja Leningradiin, jossa perheen koti oli aina ollut. Hänen isänsä työskenteli uransa loppuun saakka armeijan leivissä. Hänen äitinsä toimi opettajana ja myöhemmin myös paikallisena puoluejohtajana.
Nuori Svetlana opiskeli insinööriksi, äitinsä vaatimuksesta. Hän olisi halunnut opiskella taiteita, mutta konservatiiviset vanhemmat eivät sallineet. Appelqvist rakasti venäläistä runoutta, tanssi ja soitti pianoa.
– Minusta tuli maailman huonoin insinööri, hän nauraa.
Insinöörin töitä hän ei koskaan päätynyt tekemään. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän ryhtyi turistioppaaksi, jonka tehtävänä oli kuljettaa länsimaisia matkailijoita ympäri Leningradia.
– Muistan ensimmäisen turistiryhmäni Suomesta. He olivat turkulaisia professoreja, joille minun piti esitellä kaupunkia.
Eräänä lämpimänä kevätpäivänä, 1970-luvun alussa, Appelqvist vietti aikaansa Nevski Prospektilla, Leningradin pääkadulla. Hän oli käynyt tervehtimässä ystäviään radioasemalla ja törmäsi kahvilassa ujoon suomalaismieheen.
Kauniilla, ulospäinsuuntautuneella naisella ei ollut koskaan vaikeuksia kerätä ympärilleen miesseuraa. Hänen vanhat valokuvansa ovat täynnä nuoria miehiä ja naisia.
Appelqvist on kuvissa usein etualalla. Hän kehuu, miten elämä 1970-luvun Neuvostoliitossa oli täynnä hauskuutta, tulevaisuudenuskoa ja valoa. Kuvissa ihmiset näyttävät iloisilta ja rennoilta. Nuori suomalainen ei ollut kumpaakaan. Silti Appelqvist ja suomalaismies ryhtyivät juttelemaan. Appelqvist päätyi esittelemään miehelle kaupungin museoita.
– Minusta hän oli tylsä, halusin vain eroon hänestä. Mutta hän seurasi minua joka paikkaan. Ja seuraavana päivänä hän soitti minulle kotiini, koska olin antanut hänelle numeroni.
Palattuaan Suomeen mies alkoi kirjoittaa Appelqvistille kirjeitä. Kävi ilmi, että mies työskenteli Maarianhaminassa lääkärinä. Ja oli palavasti rakastunut Appelqvistiin.
– Kirjeissä hän oli kuin toinen ihminen. Jotkut ihmiset osaavat ilmaista itseään aivan eri tavalla kirjoittamalla, Appelqvist sanoo.
Hän alkoi lämmetä miehen kosiskeluille. Sitä paitsi hän halusi palavasti ulkomaille, seikkailemaan. Vanhemmat vastustivat. Appelqvist sanoo, että hän päätti naida liki tuntemattoman suomalaismiehen osittain kapinoidakseen vanhempiaan vastaan. Välit isään ja äitiin menivät poikki pitkäksi aikaa, kun Appelqvist päätti lähteä Suomeen.
Mutta mies oli luvannut tarjota hänelle yltäkylläisen elämän jännittävässä lännessä. Tylsä suomalainen palasi Leningradiin, ja nuoripari vihittiin, vaikka he tuskin tunsivat toisiaan. Ja niin Svetlana Pozniakovasta tuli Svetlana Appelqvist.
Oli vuosi 1972. Saadakseen luvan muuttaa Suomeen Appelqvistin piti anoa virallinen lupa maasta poistumiseen. Valtion virastossa hänet ohjattiin erilliseen huoneeseen, jossa odotti kaksi virkailijaa. He eivät esitelleet itseään.
– Svetlana, nyt kun olet muuttamassa Suomeen, sinusta voisi olla hyötyä meille. Niin he sanoivat, Appelqvist muistelee tilannetta, joka oli nuorelle naiselle uusi ja hämmentävä.
Appelqvist ei tähän päivään mennessä ole saanut selville, miksi tiedustelupalvelun virkamiehet lähestyivät juuri häntä. Sellaisia he nimittäin ilman muuta olivat. Asiaan saattoi vaikuttaa Appelqvistin isän mahdollinen tiedustelutausta Itävallassa. Tai äidin asema puolueen Leningradin-osastossa. Perhe oli viettänyt etuoikeutettua elämää.
– Totta kai autan, hän vastasi ja sai viisuminsa.
Niinpä hän matkusti Suomeen ja Ahvenanmaalle, jossa hänestä tuli lääkärin rouva, osa paikallista eliittiä.
Appelqvist sanoo, että hänen ollessaan Suomessa Neuvostoliiton agentit eivät koskaan ottaneet häneen kontaktia. Hän olisi ollut aulis auttamaan, mutta pyyntöä vakoiluun tai tietojen paljastamiseen ei vielä siinä vaiheessa tullut.
Sen sijaan huhut ja syytökset vakoilusta alkoivat jo sinä muutamana vuonna kun Appelqvist ehti asua Ahvenanmaalla. Samalla alkoi hänen katkera ja lähes elämän mittainen taistelunsa lapsistaan.
Appelqvist oli raskaana jo saapuessaan Suomeen. Hän synnytti kaksospojat vuonna 1973. Avioliitto ei kuitenkaan ollut onnellinen.
Appelqvist rakasti juhlia ja ihmisiä. Hän ei kuitenkaan tuntenut Ahvenanmaalla käytännössä ketään. Mutta Maarianhaminassa sijaitsi Neuvostoliiton konsulaatti. Se on pystyssä edelleen, tietenkin nykyisin Venäjän konsulaattina.
Ukrainan sodan myötä Venäjän viranomaisten läsnäolo Ahvenanmaalla on herättänyt Suomessa arvostelua. Konsulaatin sulkemista on vaadittu viimeksi tänä keväänä.
Kiinteistön epäillään toimivan jonkinlaisena tarkkailukeskuksena, jota Venäjä tarvitsisi, jos se sotatilanteessa haluaisi miehittää Ahvenanmaan. Rauhan aikana edes Suomen puolustusvoimilla ei ole asiaa demilitarisoidulle saarelle.
1970-luvulla nuori ja yksinäinen venäläisnainen sai konsulaatista apua koti-ikäväänsä. Appelqvist tutustui silloiseen konsulaatin päällikköön ja vieraili konsulaatissa usein. Jo yksinään se saattoi herättää epäilyksiä paikallisissa ja Suomen viranomaisissakin.
Vielä enemmän epäilyjä ja juoruja herätti nuoren naisen käytös.
– Päivisin omistauduin lapsilleni ja hoidin kotia. Olen aina ollut ennen kaikkea äiti, Appelqvist sanoo.
– Mutta kun lapset menivät nukkumaan, minun piti päästä tuulettumaan. Olen aina rakastanut tanssimista. Niinpä usein lähdin illalla ulos ja kävin tanssimassa kaupungin hienoimmalla purjehdusklubilla. Mieheni ei koskaan halunnut tulla mukaan.
Illanvietoissaan Appelqvist tutustui muun muassa ahvenanmaalaiseen demaripoliitikko Pekka Tuomiseen. Tämä toimi vuosikymmenien ajan SDP:n keskeisenä taustavaikuttajana. Hän työskenteli esimerkiksi tulkkina eduskunnassa. Tuominen kiinnostui nuoresta ja hehkeästä naisesta ja heidän välilleen syntyi side. Samalla Tuomisista ja Appelqvisteistä tuli perhetuttuja, jotka tekivät yhteisiä purjehdusretkiä ja viettivät juhlia yhdessä.
Supon entinen päällikkö Seppo Tiitinen kirjoitti vuonna 2018 ilmestyneissä muistelmissaan, että Tuomisella oli suhde Appelqvistin kanssa. Kun 1980-luvulla Suomi ja Ruotsi määräsivät Appelqvistin maahantulokieltoon, Tuominen alkoi Tiitisen mukaan painostaa Supoa. Hän vaati maahantulokiellon purkua saadakseen rakastajattarensa Suomeen.
Appelqvist ei paljasta parin suhteen tarkkaa luonnetta. Jotain voi kuitenkin päätellä siitä, että Appelqvistin mukaan Tuominen avusti häntä taloudellisesti aina kuolemaansa saakka. Tuominen menehtyi pari vuotta sitten.
Pari eli sydänystävinä loppuun asti, vaikka molemmat olivat tahoillaan naimisissa. Appelqvist kaikkiaan kolme kertaa. Appelqvistin kotialbumien kuvissa Tuominen monokkeleineen vilahtelee usein. Osassa kuvista näkyvät myös molempien puolisot.
Appelqvistin mukaan myös Tuomisen puoliso oli hänen ystävänsä, vaikka naisten välillä oli aina tietynlainen jännite. Viimeksi he tapasivat toisensa Tuomisen hautajaissa. Tuomisen leski ei vastannut Salon Seudun Sanomien haastattelupyyntöihin.
Tuomisen kautta Appelqvist tutustui myös useisiin suomalaisiin ja ahvenanmaalaisiin liikemiehiin. Lääkärin rouva oli päässyt piireihin. Muutamassa vuodessa hän oli rakentanut kontaktit sekä Neuvostoliiton edustustoon että lukuisiin suomalaisiin. On helppo kuvitella, miten suomettuneisuuden aikana tällainen nainen oli monelle hyödyllinen tuttava.
Vaikka ystäviä riitti, kotona ei kuitenkaan mennyt yhtä hyvin. Appelqvistin huikenteleva elämäntyyli ahdisti hänen puolisoaan. Pienen kaupungin pienet piirit taas häntä.
– Lasten kanssa Ahvenanmaa on ihana paikka. Siellä on niin kaunista. Mutta samalla siellä on niin tylsää, Appelqvist muistelee.
Avioliitto oli alkanut rakoilla parissa vuodessa, ja pariskunnalla oli rajuja riitoja. Eräänä päivänä Appelqvistin mies ilmoitti muuttavansa Amerikkaan. Hänen siskonsa oli muuttanut Yhdysvaltoihin jo aiemmin. Nyt mies aikoi tehdä samoin ja sanoi vievänsä alle kouluikäiset lapset mukanaan.
– Mieheni oli syöttänyt Supolle väitteitä, että minä olen vakooja. Hän halusi varmistaa, etten saisi lapsia tai voisi seurata häntä Amerikkaan, Appelqvist väittää, mutta väitettä on tietenkin mahdotonta vahvistaa. Supon arkistot tuolta ajalta ovat edelleen salaiset.
Joka tapauksessa mies otti pojat ja lähti. Appelqvist kertoo, miten hän jahtasi miestään Tukholmaan saakka. Vielä laivan autokannella Tukholman satamassa hän hakkasi auton ikkunoita ja huusi lastensa perään. Lopulta poliisi erotti äidin lapsistaan.
Alle kolmekymppinen Appelqvist oli menettänyt elämänsä tärkeimmän asian. Hän jäi yksin ja rahattomana Suomeen, mutta ei luovuttanut. Hän teki päätöksen, että saisi lapsensa takaisin, hinnalla millä hyvänsä. Ja taistelussa hän hyödyntäisi asetta, jota hän osaisi käyttää parhaiten: miehiä.
Tuosta hetkestä alkoi kamppailu, joka määrittäisi Appelqvistin koko loppuelämää. Ja johtaisi hänet myös KGB:n syliin.
Artikkeli perustuu pääasiassa Svetlana Appelqvistin haastatteluihin ja hänen arkistoihinsa. SSS on pystynyt vahvistamaan vain osan hänen väitteistään. Artikkelin toinen osa ilmestyy huomenna äitienpäivänä.
