– Tiedätkö mitä, muutin testamenttiani eilen, Svetlana Appelqvist sanoo.
Hän istuu aurinkoisena kevätpäivänä salolaisen lounasravintolan kulmapöydässä. Paksu turkistakki on laskostettu viereiselle tuolille. Voimakas meikki korostaa uurteisia kasvoja.
– Olen päättänyt, että vanhin pojantyttäreni saa kaiken. Hän saa valita mitä ottaa, ja loput jääkööt toiselle lapsenlapselleni.
Appelqvistin tarinan ensimmäinen osa ilmestyi Salon Seudun Sanomissa eilen lauantaina. Hän on Leningradissa syntynyt kosmopoliitti, jota Suomen ja Ruotsin tiedustelupalvelut epäilivät vuosikymmenien ajan Neuvostoliiton vakoojaksi. Muun muassa suojelupoliisin entinen päällikkö Seppo Tiitinen on muistelmissaan vihjannut, että Appelqvistillä oli 1970- ja 1980-luvuilla suhteita useiden suomalaisten vaikuttajien kanssa.
Tähän saakka Appelqvist on kiistänyt kaikki epäilykset. 78-vuotias entinen seurapiirikaunotar asuu nykyään yksin syrjäisessä talossa Salon Kiskossa. On tullut aika paljastaa uskomaton elämäntarina ja totuus yhteistyöstä KGB:n kanssa.
Appelqvistin kaksospojat, Anton ja Alex asuvat perheineen Yhdysvalloissa. Vanhin lapsenlapsi on nykyään 17-vuotias. Hänet Appelqvist on tavannut viimeksi, kun tämä oli vielä polvenkorkuinen. Poikiinsa hän ei ole nykyään juuri yhteydessä. Itse asiassa taistelu lasten huoltajuudesta on määrittänyt käytännössä koko Appelqvistin elämää.
– Kaikkein tärkeintä on olla äiti, vasta sen jälkeen tulee kaikki muu, Appelqvist muistuttaa usein.
Kaksospojat syntyivät vuonna 1973 Maarianhaminassa. Nuori Appelqvist oli tavannut ahvenanmaalaisen lääkärin Leningradissa, nykyisessä Pietarissa. Pari meni pikavauhtia naimisiin ja nuori venäläinen muutti miehensä perässä Suomeen. Vuosikymmenen loppuun mennessä liitto oli ajautunut karille.
Eräänä iltana tohtori Henrik Appelqvist ilmoitti, että hän ja pojat nousevat laivaan ja lentävät seuraavana päivänä Tukholmasta Yhdysvaltoihin. Miehellä oli sukua Amerikassa. Äiti ei saisi nähdä poikiaan enää koskaan.
Seurasi yöllinen tappelu, jonka jälkeen Svetlana Appelqvist seurasi miestään ja poikiaan Ruotsin-laivaan. Tukholmassa poliisi pidätti pojistaan kynsin ja hampain taistelleen äidin ja palautti tämän Ahvenanmaalle. Verisenä, rahattomana ja paniikissa Appelqvist hakeutui Neuvostoliiton konsulaattiin, josta neuvottiin palaamaan takaisin kotiin, Leningradiin.
Mutta Appelqvist ei aikonut luovuttaa.
Hän oli ehtinyt Maarianhaminassa opetella ruotsia ja ennen kaikkea rakentaa suhdeverkostoja. Kontaktiensa avulla hän sai työpaikan Tukholmasta, Neuvostoliiton valtion omistamasta Intourist-matkatoimistosta.
– Tarvitsin rahaa ja viisumin, koska olin päättänyt löytää poikani.
Appelqvistin kyvyillä molemmat järjestyivät vaivatta. Hänen puheistaan voi päätellä, että ihmisten, varsinkin miesten, manipuloiminen ei ole ollut koskaan hänelle vaikeaa. Sama pantiin aikanaan merkille myös Suojelupoliisissa.
Tukholmassa Appelqvist hurmasi yhdysvaltalaisen virkamiehen, joka auttoi häntä saamaan turistiviisumin Yhdysvaltoihin. Kun matkalippuun tarvittavat rahat olivat koossa, Appelqvist lensi Kaliforniaan.
– Kiersin mieheni sukulaisten luona, mutta pojista ei näkynyt jälkeäkään. Sitten palkkasin yksityisetsivän. Hänestä ei ollut mitään apua, joten palkkasin toisen. Hän onnistui viimein löytämään pojat.
Yksityisetsivä laskutti poikien löytämisestä 600 dollaria. Appelqvist oli löytänyt itselleen töitä vanhan leskirouvan taloudenhoitajana. Sen avulla hän pystyi maksamaan etsivälle.
Appelqvistin miehellä oli Yhdysvalloissa jo uusi puoliso. He asuivat kaksosten kanssa Washingtonin osavaltiossa. Appelqvist osti auton, ajoi pohjoiseen ja löysi poikansa paikallisen koulun pihalta. Seuraavaksi hän alkoi hieroa sovintoa ex-puolisonsa kanssa. Mies sallikin hänen tavata poikiaan, aluksi perheen kotona ja lopulta lapset saivat myös yöpyä Appelqvistin luona.
Hän oli löytänyt jo itselleen ”liikemiesystävän”, rikkaan hotelliyrittäjän, joka salli Appelqvistin asua omistamissaan hotelleissa. Välillä hän ansaitsi rahaa ”käymällä tanssimassa”. Tienaamillaan rahoilla hän hukutti poikansa ylellisiin lahjoihin.
Appelqvist muistelee, että hän ehti asua Yhdysvalloissa ehkä pari vuotta. Turistiviisumi oli joka tapauksessa vanhentunut, eikä hän halunnut jäädä pysyvästi Amerikkaan. Hän kertoo halveksineensa amerikkalaista elämäntyyliä. Parin vuoden aikana hän oli ehtinyt rakentaa suunnitelman, jonka avulla saisi pojat kokonaan itselleen.
Vuoden 1981 syksyllä hän lahjoi tutun miehen salakuljettamaan itsensä ja poikansa rajan yli Kanadaan. Lapset ja äiti piiloutuivat matkailuautoon.
– Jätin ex-miehelleni lapun, jossa kerroin vieväni pojat Disneylandiin. Niin laskin saavani pelattua aikaa, hän kertoo.
Tosin SSS:n tavoittaman Henrik Appelqvistin mukaan lasten lyhyestä matkasta oli sovittu yhdessä.
Appelqvist sanoo, että Neuvostoliiton suurlähetystö oli avustanut häntä hankkimaan lentoliput Kanadasta Moskovaan. Lapsikaappauksesta kerrottiin myöhemmin myös Suomen mediassa.
Kun Appelqvist poikineen pääsi viimein Moskovaan, hänet pidätettiin välittömästi lentokentällä.
Siitä alkoi Appelqvistin yhteistyö KGB:n kanssa. Appelqvist ja kaksospojat asettuivat Leningradiin, jossa Appelqvistin vanhemmat asuivat.
– Aloitin säännölliset tapaamiset, joissa kaksi KGB:n upseeria kuulusteli minua. Heitä oli aina kaksi, toinen oli kenraali ja toinen majuri. Tapaamiset järjestettiin hienoissa hotelleissa, Appelqvist muistelee.
KGB halusi Appelqvistiltä tietoja Yhdysvalloista. Hän kertoi keitä oli tavannut ja mitä ihmiset ajattelivat. Vastineeksi hän pyysi, että KGB estäisi tohtori Appelqvistiä saamasta poikia.
Appelqvistin mukaan KGB ei koskaan kysynyt häneltä mitään Suomeen liittyvistä asioista. Eikä hän tiedä, osasiko hän kertoa käsittelijöilleen mitään hyödyllistä.
– Vastasin vain heidän kysymyksiinsä. En tiedä, pystyivätkö he koskaan käyttämään tietoja mihinkään. Mutta vastasin rehellisesti.
– Kerran he syyttivät minua valehtelusta. He epäilivät minua kaksoisagentiksi. Silloin suutuin ja vaadin virallista tapaamista KGB:n toimistossa. Siellä ilmoitin, että tekisin heistä ilmiannon Moskovaan, jos he vielä syyttäisivät minua. He pelästyivät, sillä uhkailu loppui siihen.
Pian yhteydenpito KGB:n kanssa loppui joka tapauksessa. Appelqvistin yhteyshenkilönä toiminut kenraali nimittäin kutsui hänet yllättäen kahden kesken hotelliin. Seurasi kostea ilta, joka päättyi siihen, että Appelqvistin palatessa naistenhuoneesta kenraali seisoi hänen edessään alastomana.
Appelqvist joutui paniikkiin ja lähti karkuun. Seuraavat viikot hän pelkäsi seurauksia, mutta mitään ei kuulunut. Hän sanoo, ettei kukaan KGB:stä lähestynyt häntä enää koskaan.
Neuvostoliiton henkinen ilmapiiri oli alkanut ahdistaa Appelqvistiä. Pojillakin oli vaikeuksia sopeutua venäläiseen kouluun.
– Se oli synkkää aikaa Venäjällä. Kaikki muuttui koko ajan huonommaksi, Appelqvist muistelee.
Stalinin ajan lapsena hän ei pitänyt suunnasta, johon Neuvostoliitto oli kehittymässä. Vuonna 1985 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nousi nuori Mihail Gorbatšov. Alkoi uudistuminen, jota Appelqvist pitää edelleen suurena virheenä.
Onnekseen hän oli jo löytänyt vihreän oksan, jolle pelastautua. Hän oli tavannut Leningradissa sveitsiläisen liikemiehen, joka oli valmis ottamaan hänet poikineen luokseen Sveitsiin.
Vanha tuttu Ahvenanmaalta, demarivaikuttaja Pekka Tuominen, auttoi Appelqvistiä järjestämään matkan, jonka oli tarkoitus kulkea Suomen läpi ensin Tukholmaan ja sieltä edelleen Sveitsiin.
Mutta Ruotsissa Appelqvist jäi kiinni. Poliisi otti pojat haltuunsa, ja Appelqvist lähetettiin takaisin Leningradiin. Hän oli jälleen menettänyt lapsensa, jotka palautettiin Yhdysvaltoihin.
Sulhanen Sveitsissä sai unohtua, sillä Appelqvistin oli jälleen löydettävä keino päästä poikiensa luo. Ruotsia puhuvan ja edelleen näyttävän naisen oli helppo päästä kontaktiin suomalaisten liikemiesten kanssa.
Eivätkä suomalaiset olleet ainoita. Appelqvistin tuttavapiiriin kuului muun muassa amerikkalainen professori, joka myöhemmin kertoi tämän edistäneen merkittävällä tavalla USA:n ja Neuvostoliiton tieteellistä yhteistyötä.
– Ympärilläni on aina ollut miehiä. Ja kyllä, olen käyttänyt heitä hyväkseni, hän myöntää siekailematta.
Lopulta Appelqvist tapasi Leningradissa paraislaisen yrittäjän, joka rakastui häneen palavasti. Appelqvist näki tilaisuutensa koittaneen.
– En usko avioliittoon, mutta kun olen ollut vaimo, olen ollut hyvä vaimo. Mutta ennen kaikkea olen ollut äiti.
Uusi miesystävä auttoi Appelqvistiä hankkimaan matkaliput Amerikkaan. Appelqvist muistaa, että ennen lähtöään hän järjesti läksiäisjuhlat. Niihin osallistui sekä Tuominen että Appelqvistin entinen aviomies ja uusi rakastaja.
Appelqvist oli tehnyt sovun ex-miehensä kanssa. Tämä oli muuttanut Yhdysvalloista takaisin Suomeen ja ehtinyt riitaantua uuden puolisonsa kanssa. Pojat olivat jääneet äitipuolensa luokse.
Appelqvist siis matkusti poikiensa luo. Siitä seurasi ongelmia. Appelqvistillä tuli riitaa sekä teini-ikäisten poikien että näiden äitipuolen kanssa. Hänet pidätettiin Yhdysvalloissa vuonna 1988. Hänet oli tietenkin etsintäkuulutettu lapsisieppauksen vuoksi jo vuonna 1981.
Tapaus ja sitä seurannut oikeuskäsittely saivat paikallisessa mediassa paljon palstatilaa. ”Vangittu neukku matkustaa keskiviikkona”, uutisoi paikallinen Columbian-sanomalehti Appelqvistin oikeuskäsittelystä. Hänet määrättiin karkotettavaksi takaisin Neuvostoliittoon.
Paluumatka keskeytyi kuitenkin Kööpenhaminaan, jossa Appelqvistin onnistui jäädä pois koneesta. Hänen uusi sulhasensa oli häntä vastassa. Mies oli ottanut eron entisestä puolisostaan, ja pari meni pikahälytyksellä naimisiin. Sen jälkeen Appelqvist anoi viisumia voidakseen jäädä Suomeen.
– Helsingissä viisumini kuitenkin evättiin. Kysyin virkailijalta miksi. Hän katsoi minua ja vastasi: ”Kyllä sinä tiedät miksi”.
Mutta oliko Appelqvist vakooja? Toimiko hän tiedustelupalvelujen toimeksiannosta vai päätyikö hän vaikutusvaltaisiin pöytiin ja sänkyihin sattumalta? Siitä ei välttämättä koskaan saada varmuutta.
– Vakooja on niin kovin voimakas sana. Minä tietenkin rakastin kotimaatani, hän muotoilee.
Joka tapauksessa Appelqvist palautettiin jälleen Leningradiin. Hän mitätöi avioliittonsa ja menetti toivonsa.
– Halusin kuolla. Join pullollisen vodkaa, ja lukittauduin vanhempieni saunaan. Toivoin, että nukahtaisin lopullisesti. Mutta aamulla heräsin pirteänä kuin peippo! Se oli merkki, että jokin korkeampi voima katsoi, että minulle oli vielä tarvetta.
Appelqvist heittäytyi täysin rinnoin murroksessa olevan Venäjän dekadenttiin ja kaoottiseen elämään. Hän päivysti hienostohotellien baareissa ja tapaili liikematkoilla olevia ulkomaalaisia miehiä. Välillä hän järjesteli erilaisia kauppoja suomalaisten ja venäläisten välillä. Appelqvist kertoo kaupanneensa niin rapuja kuin käsitöitäkin. Hän haali käsiinsä kaiken saatavilla olevan ulkomaisen valuutan, jolla sitten osti lapsilleen lahjoja ja lähetti ne Yhdysvaltoihin.
Supon päällikkö Seppo Tiitinen kirjoitti muistelmissaan, että Supo löysi jo 1980-luvun taitteessa Appelqvistiltä paksun nipun suomalaisten vaikuttajien käyntikortteja.
– Taisipa joukossa olla yksi Suomen entinen pääministerikin, Tiitinen vihjaa kirjassaan.
Appelqvistin mukaan suhdevihjeissä ei ole perää. Hän muistaa hämärästi tavanneensa suomalaisen pääministerin, mutta vain ohimennen jollain risteilyllä. Eikä hän edes muista tämän nimeä.
Syntisessä Pietarissa hän kuitenkin tapasi useita suomalaisia. Eräästä Pohjanmaalla toimineesta turkisalan ja politiikan taustavaikuttajasta tuli Appelqvistin ”sponsori” aivan viime vuosiin saakka. Hän auttoi miestä solmimaan liikekontakteja Venäjälle.
Kolmas ja viimeinen aviomies osui Appelqvistin kohdalle hotelli Astorian baarissa. Mies oli suomalainen liikemies. Hän toi Appelqvistin mukanaan Suomeen. Tällä kertaa se sujui ongelmitta.
Maailma oli muuttunut. Suomen ja Ruotsin tiedustelupalvelujen junailemat maahantulokiellot olivat kumoutuneet sen mukana.
1990-luvulla Appelqvist liikkui erilaisissa vaikuttajapiireissä Helsingissä. Hän asui miehensä kanssa Kirkkonummella, mutta vietti paljon aikaa pääkaupunkiseudulla. Hänellä oli kontakteja Helsingissä asuviin venäläisnaisiin ja täkäläisiin liikemiehiin. Nämä kaksi ryhmää yhdistyivät usein illanvietoissa. Välillä hän auttoi maanmiehiään setvimään ongelmiaan esimerkiksi poliisin kanssa.
Olipa hän itsekin osallisena ainakin yhdessä skandaalissa, johon liittyi yöllinen illanvietto suomalaisen asianajajan kanssa. Sitä puitiin Helsingin käräjäoikeudessa vuonna 1994.
Pikkuhiljaa elämä kuitenkin rauhoittui.
2000-luvun alku oli Appelqvistille seesteistä aikaa. Hän pääsi kolmannen kerran Yhdysvaltoihin tapaamaan poikansa. Toinen pojista myös vieraili äitinsä luona ja toi pienen tyttärensäkin mukanaan.
Samoihin aikoihin Appelqvistin isä kuoli, ja hänen äitinsä muutti Suomeen tyttärensä luokse. Isän perintörahoilla ostettiin Kiskosta kaunis puutalo lampineen ja puutarhoineen. Miehensä kanssa hän pyöritti yritystä, joka muun muassa kuljetti rahtia Suomen ja Venäjän välillä.
Appelqvist vietti edelleen vilkasta seuraelämää. Vanhat miesystävätkin olivat tervetulleita vierailulle.
– Pekka [Tuominen] sanoi minua aina Mata Harikseen, Appelqvist nauraa.
– Mutta hän tuli toimeen kolmannen aviomieheni kanssa.
Pariskunnan onni ei kuitenkaan kestänyt. 2010-luvun kuluessa alkoivat vaikeudet. Ensin mieheltä menivät liiketoimet ja sitten terveys. Lopulta meni henkikin. Pankki lunasti perheen talon, mutta Appelqvist sai jäädä asumaan siihen vuokralle. Äiti kuoli hieman sen jälkeen. Entiset miesystävätkin kuolivat yksi toisensa jälkeen.
Nykyään Appelqvist asuu yksinään suuressa talossa hiljalleen villiintyvän puutarhan keskellä.
Mennyt loisto ja lukuisat seikkailut elävät enää vanhoissa polaroid-kuvissa. Kylmä sota loppui vuosikymmeniä sitten, mutta Salon Kiskossa se jatkuu yhä. Lipputangossa liehuu punalippu, ja portinpielessä roikkuu tähtikoristeita.
Suurin osa Appelqvistin valtavasta korukokoelmasta on viety panttilainaamoon. Silti hänellä ei ole aina varaa maksaa sähkölaskujaan.
Pojilleen hän on edelleen kirjoittanut kirjeitä, vaikka ei tiedä ovatko ne koskaan menneet perille. Viimeksi perheen tavatessa hän pettyi siihen, miten amerikkalaisia näistä oli tullut. Pojat vastaavat enää harvoin hänen puheluihinsa.
– Amerikassa kaikki ovat aivopestyjä.
Siitä huolimatta hän ajattelee päivittäin lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Vanhin pojantytär saa periä sen, mitä hänen omaisuudestaan on jäljellä.
Ehkä tärkeimpiä ovat hänen isänsä armeija-aikaiset mitalit. Ne hän kaivaa esiin vuosittain Venäjän tärkeimmän kansallisen juhlan aikaan voitonpäivänä. Sitä vietetään aina toukokuun yhdeksäntenä, päivää ennen Svetlana Appelqvistin syntymäpäivää. Isän sotilashattu ja mitalit pääsevät kunniapaikalle olohuoneeseen.
Sitten hän ottaa lasillisen samppanjaa. Tai Kindsmarauli-viiniä, Stalinin lempijuomaa.
– Äitiydelle! ja äiti-Venäjälle!
Artikkeli perustuu pääasiassa Svetlana Appelqvistin haastatteluihin ja hänen omiin arkistoihinsa. SSS on pystynyt varmistamaan vain osan hänen väitteistään. Esimerkiksi hänen oleskeluistaan Yhdysvalloissa on olemassa runsaasti dokumentteja. SSS on keskustellut myös Henrik Appelqvistin kanssa. Kumpikaan Appelqvistien pojista ei vastannut SSS:n haastattelupyyntöön.
