Juttua tehdessä haastattelin nykyään 78-vuotiasta Appelqvistiä yhteensä tuntikausien ajan. Pitkän projektin myötä toimituksessa perehdyttiin tietenkin myös tausta-aineistoihin.
Useita kuukausia kestäneen prosessin aikana alkoi pikku hiljaa paljastua elämäntarina, joka hakee vertaistaan. Appelqvist on kirjoittanut päiväkirjaa lähes koko elämänsä ajan. Siinä riittäisi venäjänkielen taitoiselle kirjailijalle työsarkaa.
Appelqvistin elämästä ei ole puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Osa käänteistä ja draamasta osoittautui niin monimutkaisiksi, että niitä oli yksinkertaisesti mahdotonta kirjoittaa auki yhteen – tai kahteenkaan – lehtijuttuun.
Alun perin kiinnostuin Appelqvistin edesottamuksista nimenomaan vakoiluväitteiden myötä. Vuonna 2018 Supon ex-päällikkö Seppo Tiitinen nimesi hänet muistelmissaan Neuvostoliiton vakoojaksi. Tai jos ei suoraan vakoojana, niin ainakin Supossa uskottiin hänen toimivan itänaapurin tiedustelun ohjauksessa. Väitteistä nousi aikanaan kohu, sillä Appelqvist oli Tiitisen kirjassa harvoja epäiltyjä, joita Tiitinen mainitsi nimeltä.
Tiitinen esitti kainostelemattomia väitteitä Appelqvistin ja suomalaismiesten suhteista. Jotkut pitivät tätä asiattomana ja misogynistisenä tekona.
Tiitinen ei edelleenkään kerro, millaisia todisteita Supolla on väitteiden tueksi. Supon arkistot tuolta ajalta eivät ole vielä avautuneet. Vuonna 2018 Appelqvist kiisti kaikki häneen kohdistuneet epäilyt. Nyt hän viimein myöntää, että oli niissä myös perää.
Kylmän sodan seikkailujen alla Appelqvistin elämässä kulkee koko ajan voimakas toinen virta. Se on äitiys. Ja se ansaitsee tulla nostetuksi esiin. Appelqvistin kertomuksissa korostuu, miten hän on ollut valmis poikkeuksellisiin tekoihin voidakseen olla lastensa luona.
Hänen äitiytensä käytännössä katkesi jo 1970-luvulla alle kouluikäisten poikien muuttaessa Yhdysvaltoihin isänsä kanssa. Appelqvistiä ei tarvitse nostaa jalustalle erityisen hyvänä äitinä. Sitä hän ei varmasti ole ollut. Mutta kaipuu olla äiti on omalla tavallaan ylittänyt kaiken muun.
Monet vastoinkäymiset ovat olleet hänen omaa syytään. Kaksospojat kärsivät repaleisesta lapsuudesta ilman omaa syytään.
Jälkeenpäin voi ihmetellä, miksi äiti halusi kasvattaa lapsensa mieluummin Neuvostoliitossa kuin Amerikassa. Kannattaa muistaa, että ajat olivat toiset. Suomessakin moni uskoi sosialistisen itänaapurin kasvattavan demokraattisia aikuisia.
Omalla tavalla mielenkiintoista on ollut tutustua aitoon neuvostoihmisen sielunmaisemaan. Sellainen Svetlana Appelqvist nimittäin on edelleen. Hänen ajattelunsa tarjoaa kurkistusaukon siihen, miksi niin moni venäläinen hyväksyy brutaalin tuhoamissodan Ukrainassa.
Appelqvist vietti lapsuutensa aikana, jolloin etuoikeutettujen neuvostokansalaisten elämä oli mukavaa. Yhtä jalkaa henkilökohtaisten vaikeuksien kanssa isänmaa kulki kohti tuhoaan. Silloin kaikki Neuvostoliitossa ja Venäjällä tapahtuneet uudistukset on helppo nähdä kiihtyvän rappion merkkeinä. Tähän ikäpolveen Vladimir Putinin sotaisa ja takaperoinen retoriikka puree. Se on kuin lupaus paluusta entisiin vahvuuden aikoihin, joita ei todellisuudessa koskaan ollutkaan.
Kirjoittaja on Salon Seudun Sanomien päätoimittaja.
