Yksi kauneimmista

0
Vanha pikkusieppokoiras on koristautunut kauniiksi. Kuva: Martti Santakari

Martti Santakari

Toukokuun aurinkoisen päivän aamuhetki tiheässä vanhassa salonseutulaisessa kuusikossa. Kuusikon liepeillä on myös runsaasti vanhoja lehtipuita, haapoja, tammia, vaahteroita. Pieni puronuoma on lähes kuivunut. Lähellä välkehtii järvi.

Kuusikon laidalla pesii pikkutikka. Aika ajoin kuulen linnun kimittävää ääntä. Täällä monimuotoisen luonnon keskeltä löytyy sillekin kosolti ravintoa ja elintilaa. Pian taitaa olla sen poikasten kuoriutumisen aika.

Yhtäkkiä kuulen kuitenkin odotusteni mukaisen mieluisan laulunsäkeen: Ensin kuuluvat nuo hiljaiset, terävät näppäilyt, joita seuraa rytmikäs, kirjosieppomainen B-osa. Laulunsäe päättyy tunnusomaiseen laskevaan, kirkkaiden äänten sarjaan.

Laulu ei ole voimakas, mutta harjaantunut korva sen kyllä erottaa. Tuo vieno laulunsäe saa lintuharrastajan sydämen sykkimään. Pian saan kuusikon hämyssä linnun myös näkyviin ja kiikarin näkökenttään.

Se on kohtuullisen harvinainen pikkusieppo, Ficedula parva, palleromainen, vilkasliikkeinen ja eloisa pieni varpuslintu, jonka kuuleminen ja näkeminen ilahduttaa aina. Sen olemuksessa ja käyttäytymisessä on paljon samaa kuin lähisukulaisessaan, monelle niin tutussa pihapiirien kirjosiepossa. Pikkusieppokin näpäyttelee toistuvasti siipiään ja heiluttaa mustavalkeaa pyrstöään, niin kuin sukulaisensa.

Aiemmin siepot olivat nimeltään paarmalintuja, kirjosieppo mustankirjava paarmalintu, mutta sieppo-nimi kuvaa niitä kyllä hyvin. Ne lennähtävät lyhyitä, nopeita pyrähdyksiä ja sieppaavat taitavasti hyönteisiä.

Kiikarilla näen, että tämä lintu on vanha koiras, erityisen korea. Sen kurkku ja rintamus on helakan oranssinpunainen, rinta beigenvalkea. Päässä ja niskassa on siniharmaata, selkä pääosin ruskea. Erityiset tunnusmerkit ovat myös tumman pyrstön reunoilla selvästi erottuvat valkoiset laikut.

Että onkin vanha koiras koristautunut kirjavan kauniiksi! Naaras ja nuori koiras ovat vaatimattomamman värisiä, mutta kyllä nekin helposti pikkusiepoiksi tunnistaa.

Lintuja on sekä ulkonäkönsä että laulutaitonsa perusteella yritetty asettaa, äänestääkin paremmuusjärjestykseen. Laululintujen kärkeen ovat usein päätyneet satakieli, mustarastas, laulurastas, muutamat kertut ja kerttuset. Ne kaikki ovat ulkonäöltään varsin vaatimattomia, mutta laulunsa onkin sitten jotakin ihan muuta.

Yksi poikkeus tulee mieleen: Lapin tunturikoivikoiden asukki sinirinta. Se on sekä erittäin kaunis, sinipunaisen värikäs, että myös loistava laulaja, sinirintasatakieleksikin kutsuttu. Näin toukokuun lopulla sitä saattaa muuttomatkansa varrella nähdä ulkomeren saarilla ja rannikollakin.

Mutta tuo pimeiden kuusikoiden pikkusieppo. Sillä on hienostuneen elegantti ulkonäkö. Kaikkein kirjavin ja värikkäin se ei ole, mutta sen höyhenpuvun kauniit värit ovat hyvässä sopusoinnussa keskenään, kruununa tuo oranssinpunainen rintamus.

Pikkusiepon runsaat viisi sekuntia kestävä laulunsäe saattaa joskus hukkua äänekkäämpien sirkuttajien alle, mutta ei ole lauluäänen suhteen hävettävää silläkään. Se antaa mainion, vivahteikkaan lisänsä kevään lintukonserttiin.

Kun siirryn pimeästä pikkusieppokuusikosta pois valoisampaan maastoon ja rannan tuntumaan, joudun siristelemään silmiäni kirkkaassa kevätvalossa. Kuikka huutaa järvellä.