Jonkun toisen silmälasit. Salolainen Jaana Lietzén purki kuolleen äitinsä tavaroita mustista jätesäkeistä, joihin ne oli hoivakodissa sullottu.
Huone oli pitänyt saada pikaisesti tyhjäksi seuraavaa tulijaa varten, aikaa tavaroiden pakkaamiseen ei annettu lainkaan ja niiden noutamisessakin puolen tunnin viive tuntui olevan laitokselle liikaa.
Mitä nyt jätesäkkien vieressä oli huone tyhjillään, eikä uusi asukas ollutkaan tulossa.
Lietzénin kokemukset dementiaa sairastaneen äitinsä hoidosta kulkevat mukana tuoreessa Rivienväliäitejä (Books on Demand) -teoksessa, jota Lietzén kuvailee fiktioksi. Hän ammentaa kuitenkin aineksia vahvasti omasta elämästään.
– Kirjassa on tunteita, joihin voi samaistua. Kirjallisuuden tärkein tehtävä on synnyttää tunteita, Lietzén sanoo.
Rivienväliäitejä-kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Jaana, joka arvelee saaneensa etunimensä jo markkinoilta poistuneen naistenlehden mainoskampanjan mukaan. Jaana-lehti lupasi alpakkakummilusikan ja puolen vuoden lehdet heille, jotka kastaisivat tyttärensä Jaanaksi.
Romaanin Jaana menettää pikkutyttönä isänsä, käy aikuisena terapiassa ja voittaa paikallislehden kirjoituskilpailun – ja niin teki myös Jaana Lietzén vuonna 2019. Muitakin yhtäläisyyksiä, isoja ja pieniä, Jaanojen välillä on.
Vaikka autofiktion genressä eletään, kaikki ei kuitenkaan ole totta. Kirjan umpimielinen, kohtaamansa asiakaspalvelijat jyräävä anoppi ei vastaa Lietzénin todellista anoppia, jota kirjailija kuvailee ”rautaiseksi naiseksi, joka on lukenut kasapäin kirjoja”.
Kertomukset päähenkilön miehen entisen vaimon edesottamuksista ovat raastavaa luettavaa – niin hurjaa, että lukija toivoo jo olevansa vankasti fiktion maailmassa. Kirjan ex-vaimo sortuu kampituksissaan laittomuuksiin saakka.
Jaana Lietzéniä ei haittaa, jos joku ajattelee tunnistavansa tekstistä itsensä. Lietzén pitää 60-vuotissyntymäpäiväänsä rajapyykkinä sille, ettei hänen tarvitse kysellä keneltäkään, mitä hän saa tehdä tai kirjoittaa.
– Kenelläkään ei ole yksinoikeutta tapahtumiin, ja jokaisella on niihin oma näkökulmansa. Varmastikaan kaikki eivät tykkää siitä, mitä minä olen kirjoittanut. En minäkään ole niistä tapahtumahetkellä tykännyt.
Rivienväliäiteihin Lietzén sai kimmokkeen oman äitinsä elämän loppuvaiheista. Iäkäs äiti sai pikkuaivoinfarktin, jota seurasi vaskulaarinen eli verisuoniperäinen dementia.
– Ensin hämärtyivät liikeradat, sitten muisti. Muistiin alkoi tulla aukkoja, ihan kuin olisi kelmua repinyt. Lopulta hävisivät ihmisten väliset suhteet. Putosin serkkujen ja tätien joukkoon, vaikka kuinka selitin, että olen hänen tyttärensä.
Kirjoittaminen oli tapa jäsentää vaikeaa tilannetta. Lietzénin äidin parivuotinen hoivokotitaival ei ollut helppo. Kehnosti liikkuva, huonomuistinen vanhus ei meinannut päästä hoivapaikkaan lainkaan.
Salon kaupungin ostopalveluna osoittamassa yksityisessä hoivakodissa henkilöstö vaihtui, ja osastonhoitajia saattoi olla kolme saman vuoden aikana. Karuimmillaan vanhuksia oli Lietzénin ja tämän sisaren vierailun aikana valvomassa yksi työntekijä, jolle ei kuitenkaan ollut annettu avaimia hissiin, jolla osastolta piti kulkea pois.
– Mietimme, mitä tämä mies olisi tehnyt tulipalon sattuessa. Pudotellut mammoja ja pappoja ikkunoista kadulle?
Kun Lietzénin äiti lopulta teki kuolemaa korona-aikaan, Lietzéniä sisaruksineen ei päästetty jättämään jäähyväisiä. Lietzénin hoiva-alalla uran tehnyt sisar näki, että loppu on lähellä.
Elettiin tiistaita. Koska lääkäri oli tulossa paikalle vasta torstaina, kukaan ei ollut paikalla toteamassa, että äiti on terminaalivaiheessa, jolloin hänet olisi ollut lupa hyvästellä.
Keskiviikkona äiti kuoli. Lääkäri pystyi kyllä keskiviikkona toteamaan äidin kuolleeksi, vaikka terminaalivaiheen diagnosointi ei onnistunut. Lietzénin mukaan osastonhoitajan sijainen ei ollut katsonut tarpeelliseksi vaivata lääkäriä.
– Olimme luvanneet äidille, ettei hänen tarvitse kuolla yksin ja pidämme häntä kädestä kiinni.
Niin ei käynyt.
Rivienväliäideissä Lietzén pohtii, miten ammatillisia kohtaamisia hoitoalalla ohjaa osastojen kulttuuri.
”Että sillä on merkitystä, millainen arvokäsitys esimiehellä on. Että vastuu on jakamaton. Että parhaimmillaan joukkoja johdetaan edestä, esimerkillä ja empaattisesti” , hän kirjoittaa.
Raskaista teemoistaan huolimatta Rivienväliäitejä ei ole synkkää luettavaa. Jaana Lietzén käyttää tyylikeinoinaan ironiaa ja mustaa huumoria. Se on tarpeen, kun äidille varattuun hautapaikkaan onkin laskettu tämän isän uurna – tai kun siunauskappelissa vainajan nimi on väärin.
Äidin viimeiset ajat sisältävät kafkamaisia, absurdeja piirteitä yhtä lailla kirjassa kuin todellisuudessakin. Mustista jätesäkeistä löytyneet väärät silmälasit päätyivät takaisin omistajalleen, ja äitikin pääsee lopulta haudan lepoon.
”Virkailija lupaa, että äitini pääsee 54 vuotta sitten ostamalleen tontille miehensä, minun isäni viereen, mutta pappani läsnäolon selvittyä hinta on toki nyt korkeampi. Onhan tavatonta, että kaksipaikkaisessa haudassa lepäisi kolme vainajaa. – – – Pahoittelen vielä asiaa kovasti ja selitän, että olisin tehnyt kaikkeni estääkseni tällaisen, mutta että olin papan kuollessa vasta kahdeksanvuotias.”
Kirjoittaessaan Jaana Lietzén halusi tutkia, mitä hän itse elämästä ajattelee ja miten hän elämän ymmärtää. Kiteytynyt vastaus päätyi kirjan takakanteen: ”Meillä ei ole kuin toisemme ja nyt.”
– Lopulta minulle tärkeintä oli, että pystyin vilpittömästi sanomaan äidille, että mä rakastan sua. Olin joutunut sitä pitkään opettelemaan, mutta lopulta sen osasin.
Kursivoidut osuudet ovat Jaana Lietzénin teoksesta Rivienväliäitejä.
Jaana Lietzén
- Työskentelee äidinkielenopettajana Armfeltin koulussa Halikossa.
- Aiemmalta nimeltään Jaana Laakso, mutta otti äitinsä kuoleman jälkeen sukunimekseen äidinpuoleisen isoäitinsä äidin sukunimen.
- Harrastaa opiskelua: valmistunut hiljattain kirjallisuustieteen maisteriksi, sitä ennen filosofian maisteriksi, valtiotieteen kandidaatiksi ja kasvatustieteen kandidaatiksi
- Tekstejä julkaistu aiemmin Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun – kuolema -antologioissa.
- Molemmat tulivat toiseksi valtakunnallisessa Möllärimestari-kirjoituskilpailussa.
- Voitti vuonna 2019 Salon Seudun Sanomien satavuotisjuhlan kunniaksi pidetyn Sata sanaa seudulta -kirjoituskilpailun.
